Mietin viime viikon lauantaita.
Jo aamusta tuntui, ettei tästä päivästä voi tulla hyvä.
Oli huono olla fyysisesti ja henkisesti.
Lähdin kuitenkin ystävieni kanssa Helsinkiin.
Liian monta kertaa kipu kävi sietokykyni rajalla.
Olisin halunnut jäädä siskoni asunnolla nukkumaan.
Patjan päällä makaaminen poisti kipua vähän.
Menin ystävieni kanssa peliin, jossa onneksi sai istua.
Pelin jälkeen kipu palasi samanlaisena kuin oli koko päivän ollut.
Turhauttavan kovana.
Päästessäni junaan huokaisin syvään.
Yli puolessa välissä ollaan.
Yritin nukkua, mutten löytänyt sopivaa asentoa.
Päästessäni junalta toivoin, että pitkin päivää syömäni
särkylääkkeet alkaisivat pikkuhiljaa helpottamaan.
Toivoin turhaan.
Ilta jatkui vielä töiden merkeissä.
Kannoin laseja pöydistä ja puskin tiiviin ihmisjoukon läpi ison tuoppikasan kanssa kerta toisensa jälkeen.
Joka kerta kun pääsin tiskialtaan luo, hengitin syvään.
"Tämä työ vie kaikki voimat."
Pääsin tuntia aikaisemmin, kuin olisi pitänyt päästä.
Enää jäljellä olisi kotimatka ja pääsisin vihdoin omaan sänkyyn.
Neljän aikaan yöllä, 21 tuntia liikkeellä olleena makasin vihdoin sängyssäni peiton alla.
Silloin se iski.
Aivan kauhea kipu, joka sai minut haukkomaan henkeäni.
En pystynyt hengittämään syvään.
Yritin kääntyillä ja etsiä sopivaa asentoa, mutta turhaan.
En tiedä kuinka kauan siinä kesti, mutta lopulta lääkkeet alkoivat vaikuttaa sen verran, että löysin asennon, jossa oli helpompi olla.
Silloin ajattelin, "En katunut hetkeäkään lähtemistä.
Olin voittanut hetkeksi aikaa kipuni, enkä antanut sen hallita elämääni.
Vaikka aamulla mietin matkan väliin jättämistä, olen nyt onnellinen siitä, että lähdin.
Vaikka nyt kivut ovat kovemmat kuin koskaan aiemmin, makaan tässä monta kokemusta rikkaampana.
Voitin kipuni, vaikkakin vain ohikiitäväksi hetkeksi.
Joskus voitto voi olla riskiä suurempi.
Ja nyt se oli.
