Mikä on se jokin jolla itsesi keräät?

Mietin viime viikon lauantaita.
Jo aamusta tuntui, ettei tästä päivästä voi tulla hyvä.
Oli huono olla fyysisesti ja henkisesti.
Lähdin kuitenkin ystävieni kanssa Helsinkiin.
Liian monta kertaa kipu kävi sietokykyni rajalla.
Olisin halunnut jäädä siskoni asunnolla nukkumaan.
Patjan päällä makaaminen poisti kipua vähän.
Menin ystävieni kanssa peliin, jossa onneksi sai istua.
Pelin jälkeen kipu palasi samanlaisena kuin oli koko päivän ollut.
Turhauttavan kovana.

Päästessäni junaan huokaisin syvään.
Yli puolessa välissä ollaan.
Yritin nukkua, mutten löytänyt sopivaa asentoa.
Päästessäni junalta toivoin, että pitkin päivää syömäni
särkylääkkeet alkaisivat pikkuhiljaa helpottamaan.
Toivoin turhaan.

Ilta jatkui vielä töiden merkeissä.
Kannoin laseja pöydistä ja puskin tiiviin ihmisjoukon läpi ison tuoppikasan kanssa kerta toisensa jälkeen.
Joka kerta kun pääsin tiskialtaan luo, hengitin syvään.
"Tämä työ vie kaikki voimat."
Pääsin tuntia aikaisemmin, kuin olisi pitänyt päästä.
Enää jäljellä olisi kotimatka ja pääsisin vihdoin omaan sänkyyn.

Neljän aikaan yöllä, 21 tuntia liikkeellä olleena makasin vihdoin sängyssäni peiton alla.
Silloin se iski.
Aivan kauhea kipu, joka sai minut haukkomaan henkeäni.
En pystynyt hengittämään syvään.
Yritin kääntyillä ja etsiä sopivaa asentoa, mutta turhaan.
En tiedä kuinka kauan siinä kesti, mutta lopulta lääkkeet alkoivat vaikuttaa sen verran, että löysin asennon, jossa oli helpompi olla.
Silloin ajattelin, "En katunut hetkeäkään lähtemistä.
Olin voittanut hetkeksi aikaa kipuni, enkä antanut sen hallita elämääni.
Vaikka aamulla mietin matkan väliin jättämistä, olen nyt onnellinen siitä, että lähdin.
Vaikka nyt kivut ovat kovemmat kuin koskaan aiemmin, makaan tässä monta kokemusta rikkaampana.

Voitin kipuni, vaikkakin vain ohikiitäväksi hetkeksi.
Joskus voitto voi olla riskiä suurempi.
Ja nyt se oli.

Tie pois kivusta on kulkee kivun läpi

Pahin asia tapahtui.
Se mitä pelkäsin.
Joudun hyväksymään kivun osaksi itseäni.
"Opi hyväksymään kipu ja luota, että se häviää joskus."
Voi jos se olisikin niin helppoa.
Jos pystyisinkin hyväksymään sen sormia napsauttamalla.

Turhauttaa.
Vaikein asia tässä kaiken keskellä.
Kivun hyväksyminen.
Kuinka hyväksyä se, ettet enää voi kävellä pitkiä aikoja kaupungilla kavereiden kanssa?
Et voi enää istua pitkiä aikoja.
Tehdä autolla pitkiä matkoja ilman taukoja vajaan tunnin välein.
Et voi ehkä koskaan enää tuntea sitä, kun ei satu.

Tämä kaikki minun pitää vain hyväksyä tapahtuvaksi.
Miten hyväksyä kaikki ilman, että olo huononee ja pää hajoo?
En saa edes kipulääkkeitä avuksi riippuvuusriskin vuoksi.
Yritä siinä sitten jaksaa.

Loppuun asti

Pääni sisällä on kauhea kaaos.
En tiedä ketä uskon, kun en osaa uskoa keneenkään.
Varsinkaan itseeni.

Ääni pääni sisällä käskee rankaisemaan.
Juoksemaan vielä yhden kilometrin.
Tekemään vielä yhden sarjan.
Puristamaan vielä jostain lisää voimia, vaikka tuntuu ettei minulta löydy tämän enempää.

Samaa aikaa toinen ääni käskee taistelemaan vastaan.
Tällä hetkellä rankaisen itseäni.
Rääkkään itseäni salilla ja lenkillä.
Teen mitä tahansa, jotta olisin sopiva.
En tiedä kuinka kauan siinä menee.
Toivon, että jaksan sinne saakka.
Toivon, että kehoni jaksaa sinne saakka.
Tämän kaiken jälkeen tulen olemaan tyytyväinen, etten luovuttanut.
Että jaksoin uskoa siihen unelmaan, että olen tyytyväinen peilikuvaani.
Että minulla on litteämpi maha ja pienemmät reidet.
Sopusuhtaiset kädet ja käsivarret.

Kunpa se tapahtuisi pian, koska en tiedä kauanko jaksan tätä.
En kehtaa sanoa ääneen mitä haluaisin tehdä itselleni, kun sairas mieli astuu kehiin.

Kun mikään ei riitä

Puolikas hymy kaiken keskellä

Omat voimat hiipuvat samalla kun lehdet tippuvat puista.
Kun päivät alkavat kylmetä ja tuuli on jäätävää.
On kylmä ja väsyttää.
Ei auta, vaikka laitan paljon päälle tai nukun enemmän kuin aiemmin.
Tämä loppuu vasta, kun aurinko alkaa paistamaan.

Otan melkein joka aamu tarvittavan, koska en pärjää ilman sitä.
Kohta alkaisi työharjoittelu, jossa olen yövuorossa joka viikonloppu.
Pelottaa, etten jaksa tehdä sitä loppuun.
Että uuvun jo heti ensimmäisillä viikoilla.
Minun on pakko jaksaa.
Pakko tehdä se nyt alusta loppuun.
En voi jättää sitä roikkumaan keväälle.
En ole varma jaksaisinko sitä silloinkaan.

Ehkä tämä jossain vaiheessa loppuu.
Ennen kuin olen liian pohjalla, ettei sieltä ole nousua.

Kännykän luonnoksista:

Syntymäpäivätyttö

"Sytytän paperin tuleen.

Se palaa heikosti.

Joudumme taistelemaan, että se lähtisi palamaan.

Mieleeni muistuu se, kuinka olen joutunut taistelemaan sen asian

kanssa kauan.

Tämän paperin polttaminen on vaikeaa, ja se muistuttaa siitä,

että sen asian unohtaminen ei ole ollut helppoa.

Paperin palaessa mietin tapahtumaa hetki hetkeltä.

Mietin, kuinka olen viisi vuotta taistellut itseni läpi kaikesta paskasta.

Kuinka vaikeaa on ollut unohtaa, vaikka olisin halunnut sitä kaikista eniten.

Paperin palaessa loppuun murskaan tuhkat pieniksi palasiksi hiekkaan.

Levitän tuhkat hiekkaan, enkä kohta enää erota niitä maasta.

Huokaisen ja ajattelen, että nyt se on ohi.

Voin vihdoin alkaa hengittämään."

"18 vuotta tuli täyteen tänään.

Niin kauan olen ollut täällä.

Ensimmäiset 12 vuotta olivat elämäntäyteisiä.

Seuraavat 6 vuotta sisälsivät pahaa oloa, kuolemantoiveita, itsetuhoa, ahdistusta ja poissaolokohtauksia.

Joka päivä oli paha olla enkä osannut odottaa parempaa.

14 vuotiaana otin askeleen eteenpäin.

Uskalsin hakea apua, vihdoin.

Asiat alkoivat mennä eteenpäin, mutta silti oli joku, joka piti minua paikoillaan.

Joku, joka esti menemästä eteenpäin.

Se oli se asia, joka minulle tapahtui 12-vuotiaana.

En pystynyt puhumaan siitä kenellekkään. 

Pidin sen sisälläni kaikki ne vuodet.

Opettelin pärjäämään yksin.

Sinä aikana se oli saanut raivattua sisältäni tilaa, jota voisi alkaa tuhota.

Olin kokonaan sen vallassa.

Tein kaiken mitä se halusi.
Tuhosin itseäni erilaisilla tavoilla, jotta sisälläni oleva paha olo olisi päässyt jotenkin ulos.

Sillä tavalla sain hetken aikaa tuntea jotain muuta kuin pahaa.

Häpesin arpia niin paljon, että hautauduin isoihin vaatteisiin ja pidin hupparin hihat visusti alhaalla, vaikka olisi ollut kuinka kuuma.

Jossain vaiheessa tajusin siirtyä jalkoihin.

Sieltä kukaan ei näkisi niitä, ellen olisi uimassa jota tein vain harvoin ja tietyssä seurassa, jossa kaikki tiesivät siitä.

Mutta lopulta olen saanut lääkkeiden ja terapian myötä kerrottua niitä asioita, jotka eivät jätä rauhaan ja painavat maahan.

Välillä olen ollut todella pohjalla.

Aina silloin tällöin olen jaksanut kiivetä pohjalta ylöspäin, kuitenkaan saavuttamatta pintaa.

Välillä vieläkin putoan pohjalle ja joudun turvautumaan terään, mutta onneksi ne kerrat ovat enää harvassa.

"Sit kun tää on ohi mä voin istua alas.

Ja viimeistään sillo se pallo tippuu jalast.

Ei enää taakkaa ei masennuksii syvimpii,

vaa tyytyväine hymy.

Mä sentään yritin"

Haluun olla vaan minä

Kirjoitin asennemuutoksesta ja siitä, kuinka pikkuhiljaa olen alkanut hyväksymään itseni.
Kirjoitin paljon kaikesta, mutta pyyhin ne kaikki pois.
Miksi?
Koska en itsekään uskonut niihin sanoihin.
Halusin uskoa, mutta joku sisälläni takoi vastaan.

Minulla on taas paha olla.
Ahdistaa, enkä tiedä miten päin on hyvä.
Yritän taistella terää vastaan, mutta tiedän että sortuminen helpottaisi edes hetken verran.
Sen verran, että ahdistus lähtisi pois.
Tavallaan mikään ei voi estää minua.
Ei se haittaa, vaikka tekisinkin, koska kukaan ei näe.
Paitsi, että se satuttaa ystäviäni.
Petän joka kerta heidät kun tartun terään.

Yritän taistella tätä oloa vastaan.
Otin tarvittavan ja odotan, että se vaikuttaa.
Ärsyttää, kun annosta nostettiin.
Minun piti päästä irti noista lääkkeistä.
En halua syödä niitä enää.
Mutten nuku ilman niitä.
Ja sen johdosta olo olisi vielä kamalampi kuin se on.
Haluan vain lähteä jonnekkin ja unohtaa kaiken.
Olla vain ja yrittää nauttia siitä kuka olen.
Ehkä vielä joskus.

Seitsemän kuukautta on pitkä aika

Pysähdyn ja hengitän syvään.
"Olen valmis", ajattelen pääni sisällä.
Lähden laskemaan rinnettä alas.
Hypin muutamasta hyppyristä ja lähestyn reiliä.
Liu'un reilin päälle ja vauhti loppuu kesken.
"Oi voi", kuuluu suustani kun tajuan, etten voi tehdä mitään.
Kaadun suoraan selälleni noin metrin korkeudesta.

Kuulen, kuinka selkä rusahtaa.
En pysty hengittämään kunnolla.
Hengitän pinnallisesti ja tunnen kivun selässäni.
Joku mies laskee lautaani päin ja kysyy, että "Sattuiko?".
Kiroilen mielessäni.

"Pääsetkö itse ylös?" hissityöntekijä kysyy, enkä tiedä mitä vastata.
En uskalla nousta seisomaan, jos en pystyisikään.
Jos olisikin käynyt jotain vakavaa, enkä pääsisikään itse ylös.
Nostan ylävartalon ylös. 
Vielä on puolet jäljellä.
Se pelottavampi puoli.

Irrotan jalat siteistä ja heitän laudan sivuun. 
Otan toisella kädellä tukea maasta ja nousen pystyyn.
Huokaisen syvään.
"Pääsin sittenkin itse ylös."

Hissityöntekijä soittaa minulle moottorikelkan, jolla pääsen rinne-ensiapuun.
Vähän ajan päästä moottorikelkka saapuu paikalle.
Raahaan lautaa perässäni ja istun kuljettajan taakse.

Tuon päivän johdosta tuli jokapäiväinen kipu.
Lukuisat käynnit sairaalassa.
Monet niellyt pillerit helpotuksen toivossa.
Lukemattomat turhautumisen kyyneleet sopivaa asentoa etsiessä.
Liian monet unettomat yöt.

Onko tämä tarpeellista?
Pitääkö minun kokea tämä, jotta olisin jotenkin ehjämpi tai parempi ihmisenä?
Miksi minun pitää vielä elää kivun kanssa?
Eikö seitsemän kuukautta ole jo tarpeeksi?
Eikö jo ensimmäiset pari kuukautta ollut jo tarpeeksi?

Jos minulta kysytään, niin  jo ensimmäinen viikko oli tarpeeksi.

Aamuisin ja iltaisin kipu on pahimmillaan.
Päivällä on suhteellisen hyvä olla, vaikka kipua tuntuukin.
Lokakuun lopussa pääsen ensimmäistä kertaa sellaisen ihmisen luo, joka on perehtynyt näihin "ongelmiin".
Jos vihdoin pääsisin sellaisen ihmisen luo, ketä oikeasti kiinnostaa.

Magneettikuvausten jälkeen ortopedi käski minun olla ajattelematta kipua, niin se menee ohi.
Olisi tehnyt mieli lyödä kyseistä ihmistä.
Hän ei ottanut minua muutenkaan tosissaan.

En osannut kuvitella sinä päivänä kun lähdin laskemaan, että samana iltana joudun syömään särkylääkkeitä selkäni takia.
Että seuraavana päivänä lasken hammasta purren sitä samaista rinnettä alas, jossa kaaduin.
Ja sitä seuraavana päivänä lasken viimeisen kerran sinä talvena.
Jos voisin elää uudestaan sen hetken, en laskisi siitä rinteestä.
En menisi siitä reilistä.
En yrittäisi hypätä hyppyreistä.
Laskisin mahdollisimman varovasti.
Mutten voi elää uudestaan sitä hetkeä, joten minun pitää vain hyväksyä tämä kipu osaksi minua.

Katosi värit, nyt on vain pimeää

Herään aamulla taas siihen samaan kipuun.
En psyty hengittämään syvään.
Kävelen lääkekaapille.
Otan buranan, vaikka tiedän ettei se auta.
En pysty istumaan pitkää aikaa kerralla.
Noin 15 minuutin välein pitää nousta kävelemään vähäksi aikaa.

Olen väsynyt.
Itseeni ja tähän kaikkeen.
Pitäisi jaksaa panostaa kouluun, mutten jaksa.
Pitäisi jaksaa panostaa muihin ihmisiin, mutten jaksa.
Pitäisi jaksaa panostaa lemmikkiin, mutten jaksa.
Pitäisi jaksaa panostaa itseeni, mutten jaksa.

Haluaisin jäädä kotiin, kun muut lähtevät töihin.
Haluaisin olla syömättä, kun muut syövät.
Haluaisin mennä juoksemaan, kun istun kotona tekemättä mitään.
Haluaisin nukkua, kun olen hereillä.
Mutta minun pitää mennä kouluun, syödä ja olla hereillä.
En voi nyt luovuttaa.

Riippuvuus koputtaa taas oveen, enkä tiedä pystynkö olemaan avaamatta...

Miksi kynttilään lyhyeen saa tulta mutta vain lainaan?

Myönnän.
Ehkä pitäisi osata nauttia elämästä enemmän.
Mutta kun en osaa.
Jos joku kertoisi mistä voisin aloittaa.






Itken.
Syyttä.
Lähdin ystäväni luota.
Matkalla kotiin itkin.
Itken nytkin.
Ahdistaa.
Liikaa.
Mutta en halua vaivata ketään.

Väsyttää ja se tekee tämän olon monta kertaa pahemmaksi.
En hallitse tunteitani enää.
En osaa sanoa niitä oikeita sanoja, jotta joku ymmärtäisi.

Lupasin huutaa niin kauan että kipu katoaa

Kyynel vierii poskeani pitkin tyynylle.

En ole koskaan itkenyt kivun takia.

Tänään sekin tapahtui.

Selkään, päähän ja käteen sattuu.

Selkään kaikista eniten.

Niinkuin aina.

Kai tämäkin kipu auttaa minua joskus jotenkin.

Se on läsnä joka päivä.
Joka tilanteessa.

Muistuttaa illalla pahenemalla, jos tein päivän aikana jotain vähän rankempaa.

Minun on taisteltava sen läpi.

En aio kantaa sitä koko loppuelämääni.

En voi kantaa sitä koko loppuelämääni.

Toivon, että saisin diagnoosin.

Ei tarvitsisi elää pelossa.

Epätietoisuudessa, että mikä vaivaa.

Jos apua ei ole tulossa, pitääkö minun vain hiljaa hyväksyä tämä kipu osaksi minua?

Kuinka ollakkaan, en taaskaan osannut pyytää apua tarpeeksi ajoissa.
Nyt se on liian myöhäistä.

Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet

Tunsin muutama vuosi sitten tytön.
Tytön, joka oli samanlainen kuin muut.
Hän sopeutui joukkoon kuin joukkoon.
Hän oli se, kenen kanssa kuka tahansa tulee toimeen.

Olin sen tytön kanssa muutaman kesän melkein päivittäin.
Käytiin uimassa yhdessä ja vietimme muutenkin yhdessä aikaa aika paljon.
Koulussakin olin hänen kanssaan.
Olin muutaman kerran yökylässä hänen luonaan ja silloin huomasin, ettei kaikki ole ihan hyvin.
En osannut sanoa sitä silloin kenellekään.
En tiennyt kenelle olisin sanonut siitä.

Heillä riideltiin paljon.
Myös silloin kun olin siellä.
En ajatellut sitä sen enempää.
Olisi pitänyt.
Minun olisi pitänyt tehdä jotain silloin.
Sanoa jollekkin, joka olisi pystynyt tekemään asialle jotain.

Olen syyttänyt itseäni monta kertaa siitä, etten tehnyt mitään.
Kuuntelin vierestä, kuinka he huusivat kilpaa toisilleen.
Kiroilivat minkä kerkesivät.
Olin vasta 12-vuotias ja kaverini oli 11-vuotias.
Ei sen ikäisen kuuluisi kestää tuollaista.


"Anna anteeksi, etten tehnyt mitään.
Jos olisin kertonut jollekin, olisit ehkä vielä elossa.
Haluun vaa kertoo, että sattuu nähä siun nimi ristissä, mikä on siun haudalla.
Päivä sen jälkee ku kuulin siun kuolemasta, menin sytyttämää kynttilän siun talon eteen.
Siinä ku tappelin sytkärin kanssa, siun iskä tulee pihalle.
Miuhu iski hirvee viha sitä kohtaa, ku kuulin mitä se oli siulle tehny.
Sanoin vaa kiltisti "otan osaa". 
Eikä siin tilantees tarttenu muuta osata sanoo.
Ennenku lähin, katoin kynttilöitä joita kaverisi olivat jättäneet ja mietin kuinka moni jäi siuta kaipaamaan.
Nyt sie oot miulle se kaveri, joka ei koskaan kasvanu aikuiseks.
Kaveri, joka taisteli loppuu asti ja lopulta väsy taistelemaa.
Vaikka ei oltu enää yläasteella kavereita, olit silti miulle tärkee.

Toivottavasti siulla on nyt paljo parempi olla missä ikinä ootkaan.
Tuun aina synttärinä tuomaa kynttilän siun haudalle ja toivottamaa hyvää synttäriä.
Tiiän, ettet tuu tätä tekstii näkemää, mut haluun et tiiät et jäin kaipaamaa siuta
Anteeks vielä."

"Kun hän vain tanssi kanssa enkeleiden

tanssi pienen tanssin.

Lähti näytöksensä jälkeen,

kuin tulenliekki vain.

Enkä ole vieläkään tarpeeksi

Pidä paussi mun puolesta

Aamulla selkään koski, mutten ajatellut
sitä sen enempää, koska siihen on koskenut nyt
jatkuvasti.
Koulussa tilanne paheni ja lopulta piti hakea
sairaslomaa.

Keho alkaa näyttämään väsymisen merkkejä.

En ole yleensä koulussa miettinyt kipua,kun on ollut tarpeeksi tekemistä.

Tänään ei ollut mitään mihin keskittää ajatukset, joten kipu vei voiton.

Tavalliset särkylääkkeet eivät enää auta, enkä saa vahvojakaan mistään.

Psyykelääkkeet loppuvat vajaan viikon päästä eikä lääkäriaikaa ole tiedossa.

Kuinka pystyn luottamaan itseeni, että pysyn kasassa nyt?

Nyt kun kaikki alkaa hajoamaan.

Nyt kun alan luuhistumaan kasaan.

Mitä se on kun ei pysty luottamaan itseensä?

Kun ei osaa luottaa siihen, että kaikki järjestyy.

Kun päässä joku hokee satuttamaan.

Juoksemaan vielä muutaman kilometrin.

Tekemään vielä muutaman toiston lisää salilla, jotta olisit sopiva.
Tarpeeksi hyvä.
Kelpaisit itsellesi.

Onko tämä kroppani avunhuuto, että tajuaisin?
Aneleeko kehoni minua tällä tavalla lopettamaan?
Tai edes pysähtymään hetkeksi?

Kaikki ennallaan, vielä hieman rempallaan

Herään aamulla,

tähän todellisuuteen.

Siihen samaan tunteeseen,

jota yritin viime yönä poistaa.

Keinolla jota en halua sanoa ääneen,

koska häpeän sitä.

Kerta kerralta enemmän.

Puen sen maskin.

"Kaikki on ihan hyvin."

Vakuutan muille,

vaikka totuus on aivan toinen.

Lopulta nousen sängystä.

Sattuu.

Fyysisesti ja henkisesti.

Haluaisin vajota.

Takaisin sänkyyn.

Peiton alle.

Näinä päivinä muistan.

Liiankin hyvin.

Miksi en haluaisi enää olla olemassa.

Mutta pärjään kun olen tähänkin asti pärjännyt.

Kaikki paranee huomenna.

Ei tämä olo voi ikuisuutta jatkua. 

Valehtelenko itselleni?

Minun pitäisi olla vahva.

Taistella.

Yrittää elää.

Entä kun en jaksa taistella?

Yrittää elää tai olla mitään.

Haluan vain unohtua.

Olla muisto.

Elämä tuntuu kun se satuttaa, kipu antaa ääriviivat

Hän pelkää liikaa.
Entä jos selässä onkin jotain muuta?
Jotain muuta kuin mitä lääkäri väitti.

Tällä viikolla hän on joutunut taas huomaamaan ettei pysty tekemään kaikkea mitä haluaisi.
Kroppa taistelee vastaan.
Iltaisin nukkumaan käydessään hän hengittää syvään ja tuntee kuinka kipu pahenee.
Hän ei tiedä enää mitä tehdä.
Liikkumattomuus ei ole vaihtoehto.
Ehkä seuraavalla lomalla, muttei nyt.

Hän on yrittänyt hakea apua, muttei häntä oteta tosissaan.
"Se on vaan verenpurkauma."
"Ei se ole mitään."
Hän ei jaksa enää uskoa, että selässä ei olisi mitään vakavaa.
Että siinä olisi vain revähtymä.

Pitää vain tyytyä tähän, kun helpotusta ei ole näkyvissä.
Alan kai jo pikkuhiljaa turtumaan tähän kipuun.
Kipuun, joka on joka päivä läsnä.
Enemmän tai vähemmän.

Mitä se on kun on fyysisesti ja henkisesti terve?
En valitettavasti tiedä.
En ehkä koskaan.

Päivä kerrallaan, enhän minä muutakaan voi

Nostan paitaa ylöspäin.
Katson pienentynyttä mahaa peilistä.
Tunnen kuinka pieni hymynpilke tulee esiin.
"Olen melkein tavoitteessa."

Aion silti jatkaa.
Minusta tulee pieni, pienempi, pienin.
En lopeta ennenkuin se tapahtuu.
En tiedä kuinka kauan minun pitää vielä jatkaa näin, mutten voi lopettaa keskenkään.
Uskon ja toivon, että lopussa kiitos seisoo.
Sitten, kun olen vihdoin sopiva.

Pelkään karkoittavani kaverini kokonaan.
Haluan uskoa, että he pysyvät silti luonani, vaikka olisin vielä pienempi.

Ystäväni sanoo, että minun pitäisi mennä lääkäriin ja kertoa tästä "syömisongelmasta".
En ole ihan samaa mieltä.
Jos minun pitäisi sitten lopettaa tämä.
Siitä ei tulisi mitään.
En enää tietäisi millä täyttäisin päiväni.
Mitä tekisin sillä aikaa, kun en olisi salilla tai lenkillä?

En voi enää lopettaa, kun olen päässyt näin hyvään vauhtiin.

Nyt oikeastaan mikään ei voi enää pysäyttää tätä.

Vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy eikä mee minnekään

Annan itselleni vielä tämän viikon armonaikaa.
Sitten en enää säästele.
Minusta tulee vihdoin se, josta olen haaveillut.
Vielä joskus minussa ei ole enää mitään mikä ällöttäisi.

Tänään kuntosalin peilistä näin vain itseensä kyllästyneen tytön, joka pystyisi tekemään mitä vaan jos vain jaksaisi aloittaa.
Hän pystyy tekemään itsestään pienemmän.
Hän aikoo tehdä itsestään pienemmän ja sopivamman.

Ihmiset ahdistaa.
Pelkään menettäväni ystäväni, jolle olen voinut aina kertoa kaiken.
Toivon, että ymmärsin väärin hänen sanansa muutama päivä sitten.
Pelkään, että minun tekoni karkoittavat hänet kokonaan.
Vaikken ole samaa mieltä kuin sinä, en halua että tämän takia meidän ystävyyssuhde katkeaa.
Sitten en enää tiedä miten pystyn elämään yksin.

Katoan vähäksi aikaa tutuista piireistä.
Olen varma, että palaamiseni tullaan huomaamaan.
Toivon, että palaamiseni huomataan.

Mutta sitä ennen, älkää huolestuko vaikkei kuuluisi mitään vähään aikaan.
Tulen näyttämään, että kyllä tämä tästä.

"Älä tunnusta, jos sattuu,

ei voittoo tällä kertaa, 

ei armoo hetken vertaa..."

Apulanta - Kolmiolääke

Selkä naksuu tehdessäni selkälihasliikkeitä ja se sattuu.

Ei haittaa.

Olen jo turtunut tähän kipuun.

Se on ollut jo niin kauan minussa.

Se on jo osa minua.

Toivon tietenkin, että se lähtisi pois, eikä koskaan palaisi.

Mutten jaksa uskoa siihen.

En enää.

No one can do anything

Katson peilistä itseäni.
Oksettaa.
Tekisi mieleni olla syömättä mitään niin kauan, että olisin sopiva.
Mutta minulta ei löydy tarpeeksi tahdonvoimaa.
En ole tarpeeksi vahva, jotta pystyisin.
Joten minun pitää tehdä se muuta kautta.
Juoksemalla, lenkkeilemällä ja käymällä salilla.
Aina.
Vaikka maitohapot polttaa lihaksia, jaksan silti suorittaa loppuun.
On pakko.
Muuten siitä seuraa rangaistus.
Tapahtuu se sama, mikä on aina ennenkin tapahtunut.
Se, mistä yritän päästä irti, mutten koskaan onnistu.
Tulen varmaan aina olemaan riippuvuuden vanki.

Nyt ei vaan riitä voimat taistelemaan sitä vastaan.
Ei se haittaa jos muutama uusi tulee vanhojen sekaan.
Ei se olisi mitään uutta.

Kunhan työt loppuvat, voin aloittaa kunnolla.
Jos vaikka sitten minusta tulisi sopiva.
Vihdoin.

Kun sanoja ei ole

Kulunut viikko kuvina:

Ahdistus nostaa päätään taas.
Se pureutuu tyttöön lujasti kiinni.
Ei päästä helpolla.

Tytön mielen valtaa halu tuhota itseään.
Tehdä se minkä on tehnyt aina.
Mutta ei pysty enää tekemään.
Hän istuu lattialla terä kädessä, muttei pysty tekemäään mitään.
Tyttö tietää, että se on väärin, eikä auta kuin hetken.
Ja kaiken lisäksi hän lupasi kaverilleen, että menee huomenna uimaan.
Eihän hän sitten voisi enää sortua.

Jotenkin tämä paha olo on saatava pois.
Oksentamaan tyttö ei pysty.
Hän on yrittänyt monesti, muttei vain osaa.
Ihan hyvä, tavallaan.

Keneltä pyytää apua kun kukaan ei ymmärrä?
Kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon tyttö vihaa itseään.
Peilikuvaansa.
Painoaan.
Ulkonäköään.
Kaikkea.

Hän haluaisi olla eri kehossa.
Jossain muualla.
Mutta ei voi.
Hän voi vain yrittää muokata nykyisestä sopivampaa.
Onnistuuko hän koskaan?

Eteenpäin hukkuneena tuulessa

Ahdistaa.

Pää on samalla tyhjä ja täynnä sekalaisia ajatuksia.

Pitäisi jotain saada kirjoitettua, mutta en saa mitään järkevää aikaiseksi.

Lääkkeetkin väsyttävät, muttei tarpeeksi.

Haluan nukkua.

Nukahtaa vihdoin.

En voi nukkua montaa tuntia kun pitää herätä jo töihin.

Tämä työ imee kuiviin.

Se ei ole henkisesti raskasta, mutta fyysisesti ehkä liiankin.

Varsinkin, kun en pysty olemaan ihan kokonaan mukana.

Selkään sattuu vielä.

Välillä joka päivä.

Välillä on muutamia hiljaisia päiviä.

Joka päivä taistelen kuitenkin sen saman asian kanssa, kuin olen nyt nämä viimeiset neljä kuukautta taistellut.

Olenko heikko, jos en jaksa enää?

Tee mitä pitää

Sydän lyö liian tiheään.
Tunnen kuinka kohtaus iskee päälle.
En jaksa taistella sitä loppuun.
En jaksa taistella riippuvuutta vastaan.
Teen sinne mistä kukaan ei sitä näe.
En ole tyytyväinen eilisen päivän syömisiin.

Tajusin, että olen riippuvainen muista.
En usko, että kukaan on minusta.

Huolestutan muita laihduttamalla.
En tosin tahallani heitä huolestuta.

Satutan itseäni ja samalla muita.
En näe tekemisissäni mitään väärää.
Teen näin, koska ansaitsen tämän.
Koska niin minusta tulee siedettävämpi.
Jollain tavalla parempi.

Mutta kuitenkin haluaisin vain, että tämä loppuu.
Että pääsisin jo siihen tavoitteeseen.
Pääsisin menneisyydestäni irti-
Pääsisin riippuvuudestani irti.
Sitä ennen jatkan samalla tavalla kuin tähänkin asti.

En ehkä sittenkään tiedä enää mikä on minulle hyväksi.

Jos vaikka sitten viha katoaisi

Katson peiliin.

Näen siellä tytön, joka pelkää elää.

Pelkää, ettei tule koskaan olemaan tyytyväinen itseensä.

Hän tekee joka päivä töitä sen eteen, että voisi joskus häpeilemättä olla julkisilla paikoilla.

Juoksuaskel toisensa perään.

Hengenahdistusta.

Maitohappoja.

Toiveita, että olisi paljon laihempi.

Mutta hän ei voi laihtua enää hirveästi.

Muut ovat jo nyt huolissaan tytöstä.

Käskevät hänen syömään ja olemaan liikkumatta niin paljoa.

Tyttö itse haluisi vain laihtua.

Hän haluaa tulla kevyemmäksi.

Näyttää muille, että pärjää itsekseen.

Näyttää itselleen, että pystyy edes johonkin.

Lopulta toivon, että muut eivät olisi huolissaan.

Pärjään ihan hyvin näinkin.

Jos en osaa lopettaa tätä ajoissa, pyydän apua.

Lupaan sen.

Kun tarpeeksi jotain haluaa, löytää kyllä keinot

"Kauhee ku oot laihtunu!"
"Siun solisluut näkyy hirveen selvästi"
"Ala syömää jotai, ettet kuihdu"

Pääni sisällä joku taputtaa ja iloitsee saavutuksilleni.
Ulkoisesti kiellän kaiken, "enkä ole ja näkyvät siunkin solisluut", on puolustukseni.
Olen iloinen saavutuksistani, mutta en haluaisi muilta huomiota.
Aion vieläkin jatkaa samaa rataa.
Koska vielä on varaa.

Kumpi on oikea minä?
Ulkoinen, joka kieltää vai sisäinen, joka iloitsee?

Toivon, että ääriviivani pienenisivät.
Teen joka päivä töitä sen eteen.
Yritän tehdä itsestäni siedettävän näköistä.

Täytän päiväni töillä ja urheilulla.
Kun en ole töissä, urheilen.
Jostain löydän virtaa, vaikka työt vievät suurimman osan jaksamisestani.

Kyllä tämä tästä, kunhan jaksan jatkaa.