"Syvään hengittäminen sattuu.
Loma meinasi loppua lyhyeen.
Rinteessä kaatuessani selkä rusahti pahan kuuloisesti.
Ensiavussa ei osattu sanoa oikein mitään.
Särkylääkkeiden avulla pitäisi jaksaa loppuloma.
En tiedä jaksanko, mutta en haluaisi luovuttaa..."
24.2.2014
"Kaaduin uudestaan.
Joudun menemään huomenna röntgenkuviin.
Pelottaa, en halua tietää mitä siellä sanotaan."´
Mietin aina välillä sitä päivää.
Sen tapahtumia minuutti minuutilta.
Välillä herään siihen kun kuulen sen rusahduksen mielessäni.
Ja niinä hetkinä toivon, etten olisi koskaan lähtenyt laskemaan sitä rinnettä.
Siitä on nyt tasan vuosi.
Vuosi sitten tähän aikaan makasin sängyllä autuaan tietämättömänä siitä, että selkärangassani on murtuma.
Vuosi sitten 12 tuntia sitten istuin autossa.
Olimme matkalla kohti laskettelukeskusta.
Iloisena ja valmiina laskemaan seuraavat kolme päivää.
En tiennyt silloin, että tästä tulisi näin kova taistelu.
Taistelu kipuja vastaan.
Jos tätä olisi alkuvaiheessa hoidettu hyvin, oltaisiin aloitettu kuntoutus tarpeeksi ajoissa tai jos joku asiantuntija olisi osannut katsoa oikein röntgenkuvat ja magneettikuvat, ehkä tästä ei olisi tullut näin pitkäaikaista.
Nyt olen kipupolilla asiakkaana, jossa hoidetaan vaikeita kipukroonikkoja ja yritän taistella itselleni parempaa hoitoa.
Vahvempia lääkkeitä.
Melkein kaikki hoitomuodot on kokeiltu läpi.
"Pari vuotta menee siinä, että se paranee."
Haluaisin uskoa, että jaksan vielä sen toisen vuoden.
Tällä hetkellä pää on aika sumuinen niiden vahvempien lääkkeiden vuoksi, mutta ainakaan en tunne kipua niin paljon.
En tiedä kylläkään, kuinka kauan voin niitä lääkkeitä syödä ennenkuin ne alkavat aiheuttaa riippuvuutta.
Se tästä vielä puuttuisikin.
Tämän vuoden aikana olen yrittänyt elää ja opiskella mahdollisimman normaalisti.
Helppoa se ei ole ollut ja useasti olen tahtonut jäädä makaamaan sängylle kun muut lähtevät töihin.
Joku voima minut on kuitenkin saanut nostettua ylös sängystä ja ahertamaan koulussa ja töissä.
Olen vielä yleensä koulun jälkeen mennyt salille ja lenkillekkin.
Voin vaan ihmetellä, kuinka ihmeessä olen tämän koko vuoden jaksanut ja pysynyt näinkin hyvin koossa.
Kesä oli helpompaa kipujen kanssa, kun oli lämmintä ja aurinko paistoi.
Vaikka lenkkeilin melkein kaksi kertaa päivässä joka päivä ja kävin salilla, en silti kokenut kovaa kipua.
Nyt kipukin palasi, kun tuli kylmemmät ilmat.
Marraskuussa jouduin pyytämään ensimmäistä kertaa sairaslomaa.
Jouduin lähtemään päivystykseen kovien kipujen takia, enkä toista kertaa suostu menemään sinne.
"Silmät täyttyy kyynelistä.
Makaan sikiöasennossa sohvalla tyynykasan päällä paksun viltin alla.Yritän hengittää syvään, muttei se onnistu.
Sattuu niin kovin, että oksennan."
Minua on käsketty luottamaan siihen, että kyllä tämä tästä ja uskomaan että kivut häviää.
Voin sanoa, että tässä alkaa usko olemaan lopussa lääkäreitä ja itseäni kohtaan.
Vuosi pitäisi vielä selvitä ja sen jälkeen kipujen pitäisi olla poissa.
Suuret odotukset on seuraavaa vuotta kohtaan.
Kai tälläkin joku tarkoitus on ollut.
Ehkä tulen sen ymmärtämään joskus.
En toivo samanlaista kohtaloa kenellekään.
Lopuksi voin vain todeta, että kai olen jotenkin kasvanut vahvemmaksi tämän kokemuksen jälkeen.
Tottakai toivon, että näin ei olisi käynyt, mutta en välttämättä päivääkään vaihtaisi pois.
"Väsynyt oon, odottamaan.
Numero kädessäni toivon, että mua kuunnellaan.
Taas uudet lääkkeet, näillä se lähtee, sanovat.
Näetkö silmäni palavat?
Ei se mee vaan niin, hei ei se mee vaan niin...
Stella - 25
