Rintarangan nikaman murtuma.
Kolmiolääkkeet.
Kipupoli.
Lääkäri.
Hoitaja.
Röntgen.
Magneettikuva.
Kuntoutus.
Akupunktio.
Fysioterapia...
Voisin jatkaa listaa vielä pitkään.
Listaa, joka kertoo elämästäni viime vuoden helmikuusta tähän päivään.
Tästä matkasta, jonka olen kulkenut tähän pisteeseen.
En jatka tämän enempää.
Sanon vain yhden sanan: kipuhelvetti.
Se kuvaa hyvin tätä kaikkea.
Kun luulet, että olisi alkanut helpottaa, olet väärässä.
Kun luulet, että pystyisit tekemään rankkoja treenejä, olet väärässä.
Kun luulet, että voisit vähentää lääkitystä, olet väärässä.
Päivästä toiseen huomaat olevasi väärässä ja näiden kipujen vanki.
Voin päättää joko luovuttaa tai jatkaa elämistä.
Luovuttaminen olisi helpompaa.
Mutta en minä ole tottunut menemään helpoimmasta päästä.
En minä ole tottunut hellittämään otetta, vaikka en välttämättä jaksaisi enää sekuntiakaan.
En minä ole tottunut kuuntelemaan kehoani, joka huutaa aikalisää.
Olen tottunut menemään täysillä tilanteeseen kuin tilanteeseen.
Olen tottunut tukkimaan korvani kehoni avunpyynnöiltä ja kavereiden huolestumisilta.
Taitaa olla aika miettiä uudestaan tekemisiäni.
Asioita joihin totun.
Tiedän miltä tuntuu, kun sattuu koko ajan.
Tiedän miltä tuntuu, kun kipu ei helpota hetkeksikään.
Tiedän miltä tuntuu, kun on mietittävä riittääkö omat voimavarat arjen pyörittämiseen.
Tiedän miltä tuntuu, kun on pakko pysähtyä ja kysyä itseltään kuinka voi tänään.
Ja kaikista eniten tiedän miltä tuntuu, kun on epävarma omasta jaksamisestaan.
Ei tiedä kuinka kauan jaksaa tätä.
Ei voi olla varma ettei pahankaan päivän tullen tee jotain mikä lopettaisi edes hetkeksi tämän tuskan.
Eilen oli huono päivä.
Selkä kipuili kovaa.
En päässyt kävelemään pitkälle.
Rasitusvamma polvessa kipuili myöskin, joka esti oikean jalan nostamisen melkein kokonaan.
Riippuvuus koputti taas oveen, enkä voinut olla avaamatta.
