Väsynyt ja nujerrettu

Parin unettoman yön seurauksena päätin tulla päivittämään tätä blogia. 

Olo on erittäin väsynyt ja nujerrettu kaiken tämän kivun keskellä. 

Jouduin hakemaan päivystyksestä lisävirtaa itseeni. 

Sain kipu- ja pahoinvointilääkettä suonensisäisesti. 

Muutamia kertoja aiemminkin olen hakenut samaisen satsin. 

Turhauttaa, kun suunnitelmat karahtaa kiville kehon vastarinnan takia. 

En haluaisi olla näin kipuinen ja väsynyt. 

En haluaisi, että saatan joutua perumaan suunnitelmat minä hetkenä hyvänsä.
En haluaisi kantaa tätä kipua päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. 

En haluaisi olla näiden kipujen vanki. 

Mutta kysyikö kukaan minulta mitä haluan? 

Ei. 

Kipu tuli elämääni yhtä yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta. 

Aluksi en edes tajunnut mistä oli kyse. 

Kiersin lääkäriltä toiselle. 

Tutkimuksesta toiseen. 

Kokeiltiin monta erilaista lääkettä joilla yritettiin saada kipuja kuriin. 

Lopulta sain kivulle nimen: pitkäaikainen kipuoireyhtymä, joka johtui selkärangan nikaman murtumasta.

Olin helpottunut. 

Jopa iloinenkin. 

Sain kivulle nimen. 

Sain nimen, johon vedota jotta saisin kerrottua ihmisille, että minuun oikeasti sattuu. 

Välillä olen erittäin katkera ja vihainen itselleni, että menin laskemaan siitä reilistä, joka oli tämän kaiken alku. Mutta kuitenkin olen hyväksynyt sen tosiasian, että vaikka olisin jättänyt laskematta siitä reilistä, tämä olisi voinut käydä jossain muualla. 

Tätä ei saa katumalla tai jossittelemalla pois. 

Tämä on nyt arkeani ja se on hyväksyttävä. 

Joudun syömään kipulääkkeitä joka päivä ja se on hyväksyttävä. 

Joudun liikkumaan kevyesti ja varomaan liikaa rasittamista. 

Joudun miettimään päivän tekemiset välillä liiankin tarkkaan jotta selkä ei rasitu liikaa. 

Kaikki tämä minun on vain hyväksyttävä.

Päivästä toiseen, tunnista toiseen

Jalat ei jaksa.
Ne ei kanna.
Vielä olisi matkaa.
Vielä pitäisi juosta.
Jaksan?
En jaksa?
Jaksan, muuta vaihtoehtoa ei ole.

Pakko.
Pakko jatkaa.
Pakko jaksaa.
Pakko liikkua.
Miksi?

Olenko epäonnistunut jos en jaksa?
Olenko luovuttaja jos en jaksa?
Olenko heikko jos en jaksa?
Kyllä.

En ikinä saavuta tavoitettani jos keskeytän.
Tai hidastan.
Ei ole enää kauaa aikaa, mutten tiedä jaksanko siihen asti.
Kivut ovat kovat, enkä saa hetkeäkään rauhaa niiltä.
Pilleri toisensa jälkeen.
Toivon että joku tai jokin auttaisi.

Kai ehjin siivin me vielä joskus liidetään?

Krooninen kipu.

Rintarangan nikaman murtuma.

Kolmiolääkkeet.

Kipupoli.

Lääkäri.

Hoitaja.

Röntgen.

Magneettikuva.

Kuntoutus.

Akupunktio.

Fysioterapia...

Voisin jatkaa listaa vielä pitkään.

Listaa, joka kertoo elämästäni viime vuoden helmikuusta tähän päivään.

Tästä matkasta, jonka olen kulkenut tähän pisteeseen.

En jatka tämän enempää.

Sanon vain yhden sanan: kipuhelvetti.

Se kuvaa hyvin tätä kaikkea.

Kun luulet, että olisi alkanut helpottaa, olet väärässä.

Kun luulet, että pystyisit tekemään rankkoja treenejä, olet väärässä.

Kun luulet, että voisit vähentää lääkitystä, olet väärässä.

Päivästä toiseen huomaat olevasi väärässä ja näiden kipujen vanki.

Voin päättää joko luovuttaa tai jatkaa elämistä.

Luovuttaminen olisi helpompaa.

Mutta en minä ole tottunut menemään helpoimmasta päästä.

En minä ole tottunut hellittämään otetta, vaikka en välttämättä jaksaisi enää sekuntiakaan.

En minä ole tottunut kuuntelemaan kehoani, joka huutaa aikalisää.

Olen tottunut menemään täysillä tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Olen tottunut tukkimaan korvani kehoni avunpyynnöiltä ja kavereiden huolestumisilta.

Taitaa olla aika miettiä uudestaan tekemisiäni.

Asioita joihin totun.

Tiedän miltä tuntuu, kun sattuu koko ajan.

Tiedän miltä tuntuu, kun kipu ei helpota hetkeksikään.

Tiedän miltä tuntuu, kun on mietittävä riittääkö omat voimavarat arjen pyörittämiseen.

Tiedän miltä tuntuu, kun on pakko pysähtyä ja kysyä itseltään kuinka voi tänään.

Ja kaikista eniten tiedän miltä tuntuu, kun on epävarma omasta jaksamisestaan.

Ei tiedä kuinka kauan jaksaa tätä.

Ei voi olla varma ettei pahankaan päivän tullen tee jotain mikä lopettaisi edes hetkeksi tämän tuskan.

Eilen oli huono päivä.

Selkä kipuili kovaa.

En päässyt kävelemään pitkälle.

Rasitusvamma polvessa kipuili myöskin, joka esti oikean jalan nostamisen melkein kokonaan.

Riippuvuus koputti taas oveen, enkä voinut olla avaamatta.

Vaikeinta on itsensä voittaa, mut loppuun asti sitkeät koittaa

Torvi tuuttaa.

Aika juosta Puijon hyppyrimäen huipulle.

Ensimmäiset 100 metriä menivät suht helposti.

Vasta köysiverkon alettua alkoivat ongelmat.

Ennen naisten finaalia tullut sadekuuro oli kastellut muovimäen, joten mäki oli liukas ja oli vaikea sovittaa askelia köysiverkon solmujen mukaan.

Katsoin aika ajoin ylös ja toivoin jo olevani ylhäällä.

Tuntui kuin olisin jo juossut ikuisuuden.

Lopulta olin kuitenkin "huilipisteellä", jossa oli tarjolla vettä, ennenkuin kisan kovin osuus oli edessä.

Viimeiset 100 metriä olivat tuskan täyteiset.
Selkä teki tiltin ja oli todella vaikea yrittää enää jatkaa.

Lähdin pienen hengähdystauon jälkeen kipuamaan viimeistä nousua.

Ramppi, joka erotti alastulomäen ja hyppyrin nokan oli todella liukas ja jalat eivät meinanneet pysyä radalle rakennettujen lankkujen päällä.

Suurimman osan matkasta nousin enemmän käsivoimalla kuin jaloilla.

Jatkoin kuitenkin sisun ja tahdonvoiman avulla.

Jalat tekivät töitä samalla, kun yritin siirtää ajatuksia selän kivusta pois.

Loppumatka meni melkeinpä kokonaan hampaita kiristellen.

Hoin itselleni, että on pakko jaksaa, en voi luovuttaa enää tässä vaiheessa.

Aikaa oli kulunut ikuisuus ja selän kipu oli yltynyt todella kovaksi, kun viimein saavutin huipun.

Nostin molemmat jalkani viimeisen rappusen päälle ja hengitin syvään: "Olin vihdoin päässyt huipulle. Tein sen mitä en uskonut olevani kykeneväinen tekemään.

Ylitin itseni, rikoin rajani ja selvisin hengissä."

Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä

Kannatellessani kummilastani sylissä ristiäistilaisuudessa tajuan, että tämän enempää en tarvitse.

Olen kahden suloisen lapsen sylikummi.

Yritän parhaani mukaan olla molempien elämässä läsnä.

Haluan olla parempi kummi molemmille kuin minun kummini ovat olleet minulle.

Ja mikä tärkeintä, olen onnellinen.

Juuri nyt.

En voinut olla hymyilemättä ja tuntematta ylpeyttä katsoessani kummilastani kun hän lepäsi sylissäni.

Nämä ovat niitä hetkiä, joiden takia jaksan jatkaa eteenpäin.

Vaikka kivut olisivat kuinka suuria ja luovuttaminen olisi mielessä, en voi lähteä.

En vaan voi.
Välitän näistä kahdesta lapsesta paljon ja toivon koko sydämestäni, että molemmat saisivat onnellisen ja pitkän elämän.
Vaikkei saisikaan, olen iloinen että saan olla mukana tukemassa näiden kasvua.

"Yksi pieni elämä, suuri valo sisällä.
Katson hiljaa nukkuvaa, katson lohdun kantajaa.
Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä, 
sillä saattajani on vastasyntynyt."

Onko vielä toivoo?

22.2.2014

"Syvään hengittäminen sattuu.

Loma meinasi loppua lyhyeen.

Rinteessä kaatuessani selkä rusahti pahan kuuloisesti.

Ensiavussa ei osattu sanoa oikein mitään.

Särkylääkkeiden avulla pitäisi jaksaa loppuloma.

En tiedä jaksanko, mutta en haluaisi luovuttaa..."

24.2.2014

"Kaaduin uudestaan.

Joudun menemään huomenna röntgenkuviin.

Pelottaa, en halua tietää mitä siellä sanotaan."´

Mietin aina välillä sitä päivää.

Sen tapahtumia minuutti minuutilta.

Välillä herään siihen kun kuulen sen rusahduksen mielessäni.

Ja niinä hetkinä toivon, etten olisi koskaan lähtenyt laskemaan sitä rinnettä.

Siitä on nyt tasan vuosi.

Vuosi sitten tähän aikaan makasin sängyllä autuaan tietämättömänä siitä, että selkärangassani on murtuma.

Vuosi sitten 12 tuntia sitten istuin autossa.

Olimme matkalla kohti laskettelukeskusta. 

Iloisena ja valmiina laskemaan seuraavat kolme päivää.

En tiennyt silloin, että tästä tulisi näin kova taistelu.

Taistelu kipuja vastaan.

Jos tätä olisi alkuvaiheessa hoidettu hyvin, oltaisiin aloitettu kuntoutus tarpeeksi ajoissa tai jos joku asiantuntija olisi osannut katsoa oikein röntgenkuvat ja magneettikuvat, ehkä tästä ei olisi tullut näin pitkäaikaista.

Nyt olen kipupolilla asiakkaana, jossa hoidetaan vaikeita kipukroonikkoja ja yritän taistella itselleni parempaa hoitoa.

Vahvempia lääkkeitä.

Melkein kaikki hoitomuodot on kokeiltu läpi.

"Pari vuotta menee siinä, että se paranee."

Haluaisin uskoa, että jaksan vielä sen toisen vuoden.

Tällä hetkellä pää on aika sumuinen niiden vahvempien lääkkeiden vuoksi, mutta ainakaan en tunne kipua niin paljon.

En tiedä kylläkään, kuinka kauan voin niitä lääkkeitä syödä ennenkuin ne alkavat aiheuttaa riippuvuutta.

Se tästä vielä puuttuisikin.

Tämän vuoden aikana olen yrittänyt elää ja opiskella mahdollisimman normaalisti.

Helppoa se ei ole ollut ja useasti olen tahtonut jäädä makaamaan sängylle kun muut lähtevät töihin.

Joku voima minut on kuitenkin saanut nostettua ylös sängystä ja ahertamaan koulussa ja töissä.

Olen vielä yleensä koulun jälkeen mennyt salille ja lenkillekkin.

Voin vaan ihmetellä, kuinka ihmeessä olen tämän koko vuoden jaksanut ja pysynyt näinkin hyvin koossa.

Kesä oli helpompaa kipujen kanssa, kun oli lämmintä ja aurinko paistoi.

Vaikka lenkkeilin melkein kaksi kertaa päivässä joka päivä ja kävin salilla, en silti kokenut kovaa kipua.

Nyt kipukin palasi, kun tuli kylmemmät ilmat.

Marraskuussa jouduin pyytämään ensimmäistä kertaa sairaslomaa.

Jouduin lähtemään päivystykseen kovien kipujen takia, enkä toista kertaa suostu menemään sinne.

"Silmät täyttyy kyynelistä.

Makaan sikiöasennossa sohvalla tyynykasan päällä paksun viltin alla.
Yritän hengittää syvään, muttei se onnistu.
Sattuu niin kovin, että oksennan."

Minua on käsketty luottamaan siihen, että kyllä tämä tästä ja uskomaan että kivut häviää.
Voin sanoa, että tässä alkaa usko olemaan lopussa lääkäreitä ja itseäni kohtaan.
Vuosi pitäisi vielä selvitä ja sen jälkeen kipujen pitäisi olla poissa.
Suuret odotukset on seuraavaa vuotta kohtaan.

Kai tälläkin joku tarkoitus on ollut.
Ehkä tulen sen ymmärtämään joskus.
En toivo samanlaista kohtaloa kenellekään.

Lopuksi voin vain todeta, että kai olen jotenkin kasvanut vahvemmaksi tämän kokemuksen jälkeen.
Tottakai toivon, että näin ei olisi käynyt, mutta en välttämättä päivääkään vaihtaisi pois.

"Väsynyt oon, odottamaan.

Numero kädessäni toivon, että mua kuunnellaan.

Taas uudet lääkkeet, näillä se lähtee, sanovat.

Näetkö silmäni palavat?

Ei se mee vaan niin, hei ei se mee vaan niin...

Stella - 25

Kun on alhaalla käynyt, niin huipulla tuulen tuntee

Laitan monot jalkaan.
Kädet tärisevät, kun alan kiristämään nauhoja.

Otan laudan takapenkiltä.
En ole koskenut siihen kaatumisen jälkeen.
Tämä on ensimmäinen kerta melkein vuoteen.
Pelonsekaisin tuntein ostan kolmen tunnin hissilipun.
"Kyllä sie nyt sen jaksat", ajattelen.

Pääsen rinteeseen.
Laitan jalat siteisiin ja kiristän ne.
Hengitän syvään.
Sydämeni jättää muutaman lyönnin välistä.

Kerään itseni ja lähden laskemaan.
Lasken hitaasti ja haparoiden.
Kaatuminen iskeytyy mieleen.
Kuulen selän rusahduksen mielessäni uudelleen.

En ole varma onko tämä järkevää vielä.
Jos yritinkin liian aikaisin.
Jos tästä seuraakin takapakkia.

En mieti sen enempää.
Olen valmis ottamaan sen riskin, että tämä ei päättyisikään hyvin.
Kerkesin laskemaan muutaman laskun, kunnes kaaduin.
Laskin puuterilumessa pientä kantoa päin ja kaaduin.
Kaaduin selälleen, suht pehmeään mutta kuitenkin tarpeeksi kovaan.
Selkään alkoi sattua taas tuskaisen kovaa.
Makasin selällään ja yht'äkkiä mieleeni tulvi kuvia edellisestä kaatumisesta.
Hetki hetkeltä kuinka se kävi.
Päättyen siihen, että makasin selällään peläten etten pystyisi nousemaan siitä omin avuin.

Nousin ylös ja näin kaverini huolestuneen ilmeen.
Hän kyseli olenko kunnossa ja vakuutin olevani, vaikka totuus oli aivan toinen.

Päätin etten välitä selästäni tänään enää.
Olen niinkuin siihen ei olisikaan sattunut mitään.
Yritin elää hetken ilman kipua.
Vaikeaa se oli, mutta yrittämisen arvoista.

Käytiin kaksi kertaa tauolla ja molemmilla kerroilla piti ottaa kipulääke, vaikka tiesin ettei tilanteeni niillä parane.

Viimeiset kolme laskua olivat kivun täytteiset. 
En pystynyt siirtämään ajatuksia millään kivusta.
Päätin kuitenkin, että lasken loppuun asti, oli selkä kuinka kipeä tahansa.
Kun lähdimme kotiin, en pystynytkään ajamaan enää takaisin.
Olin tehnyt pahan virheen.
Yliarvioin kykyni elää normaalisti.
Kaverini ajoi meidät kotiin, kun minä makasin etupenkillä jäinen muovipussi selkäni alla.
Olin taas pettänyt itseni.
Luulin, että olisi alkanut helpottamaan.
Olin aika väärässä.

Tänään, neljä päivää laskemisesta olo on kivuliain pitkään aikaan.
Pitäisi pystyä olemaan töissä ja koulussa.
En tiedä kuinka pystyn.
En voi seisoa kauaa aikaa, eikä istuminenkaan auta.
Lattialla makaaminen on ainut asento, joka auttaa.
Mutta minulla ei ole mahdollisuutta olla sellaisessa asennossa tänään.
Ei ole mahdollisuutta jättää tämän viikonlopun töitä väliin.
Tarvitsen ne rahat, jotka viikonlopuista saan.
En kuuntele kehoani nyt.

Tunnen kivun, mutten anna sille liikaa valtaa.
Kärsin, mutta kai minä sen ansaitsen.
Teen kolmea asiaa samaa aikaa.
Olen työssäoppimassa, koulussa ja töissä.
En osaa hiljentää vauhtia.
Olen kuin tikittävä aikapommi.
Räjähdän hetkenä minä hyvänsä.
Edes ystävien näkeminen ei saa hymyä kasvoilleni kuin hetkeksi.
Ja olen liian väsynyt esittämään, että minuun ei sattuisi.
Minuun sattuu.
Ja helvetin kovaa.
En saa lääkkeitä avuksi.
Ne väsyttävät liikaa, enkä voisi tehdä yövuoroja jotka tuovat minulle parhaimman palkan.

En vain voi romahtaa.
Hyytyä.
Jättää muita pulaan.
On pakko jaksaa.
Pakko jatkaa.
Tilanne on melkein sama kuin kesällä.
Urheilin hulluna.
Monta lenkkiä päivässä ja salit päälle.
Kävin töissä joka päivä.
En pysähtynyt katsomaan miten minulla menee.

Jälkikäteen tajusin ettei mennyt hyvin.
Söin liian vähän verrattuna liikkumisiini.
Näännytin itseäni.
Inhosin jokaista osaa kehossani.
Vihasin itseäni.
Pystyin tekemään kaiken tuon, koska kivut eivät vieneet kaikkia ajatuksia.
Tai suurinta osaa voimistani.
Uskon, että osasyy siihen oli lämpimät ilmat.
Selkääni ei sattunut niin paljoa, kun olin ulkona auringossa.

Fysioterapeutin mukaan en osaa hengittää oikein.
Olen koteloinut itseni kovan kivun vuoksi.
Hän on luultavasti oikeassa.
Kun yritän hengittää syvään, sattuu enemmän.
Tuntuu, kuin joku löisi puukolla lapaluiden väliin.
Se kipu lamauttaa melkein kokonaan.
Helpompaa on hengittää pinnallisesti.

Olen monta kertaa miettinyt mikä saa jaksamaan.
Mikä saa minut nousemaan joka päivä sängystä ylös, vaikka aina herätessäni tunnen kuinka kipu on vieläkin läsnä.
Kuinka en vieläkään ole päässyt eroon siitä, vaikka niin paljon haluaisin taas elää "normaalia" elämää ilman tätä.
Kai minusta löytyy sitä tietynlaista vahvuutta ja periksiantamaattomuutta.
Välillä tuntuu kuitenkin, että olen heikko jos en olekaan päivän aikana päässyt tekemään mitä olin suunnitellut.
Silloin on vain pitänyt antaa kivulle valta ja sanoa itselle ei.

Sairaslomapäiviä on kertynyt vuoden aikana vain 9 päivää.
Tarvetta olisi ollut paljon enempään.
Olen kai vain liian tunnollinen opiskelija.
En halua jäädä tämän takia muista jälkeen.
Opettajat ovat sanoneet, että minulla on mahdollisuus valmistua etuajassa.
Arvioitu valmistumisaika on helmikuun lopussa, luultavasti maaliskuun alussa.
Opettajat pelkäsivät etten valmistuisikaan samaa aikaa muiden kanssa ja nyt onkin mahdollisuus, että valmistun aiemmin.
Pidän sitä ihmeenä.
Todellisen taistelun tuloksena.
Sen eteen on kyllä saanut taistella ja tehdä töitä.
Kurssisuoritukset eivät ole tulleet helpolla.
Olisin pystynyt parempaankin, mutta puhti loppui kesken.
Olen tyytyväinen siihen, ettei todistukseeni ole tähän mennessä tullut yhtään ykköstä.

Olen helpottunut sitten, kun saan tämän tutkinnon suoritettua.
Vasta sitten voin hengähtää vähän aikaa.

Monet lääkärit eivät ole ottaneet minua tosissaan.
Ainut kuka otti, oli yksityisen puolen lääkäri, mutta minulla ei ole varaa käydä niin montaa kertaa siellä kuin olisi tarpeen.
Luulen. että jos olisin menettänyt työkykyni ja ottanut enemmän sairaslomapäiviä, minut otettaisiin tosissaan.
Eihän kukaan näin hyvin pärjäävä voi kärsiä kovista kivuista.
Olen yrittänyt monta kertaa pyytää vahvoja kipulääkkeitä.
Vastaus on aina sama: Ei voida kirjoittaa, koska on liian suuri riippuvuusriski.
Niinpä tietysti.
Suomiko hyvinvointivaltio?
Ja paskat.
Jos opiskelijana ja 18-vuotiaana pitää kärsiä kovasta kroonisesta kivusta saamatta siihen hyvää hoitoa tai edes parempaa kipulääkitystä kuin perus-Burana, en pysty sanomaan tätä hyvinvointivaltioksi.
On mielestäni parantamisen varaa.
Mutta näillä mennään mitä on.
En luovuta, vaikka tekee tiukkaa.
Yritän parhaani ja toivon, että se riittää.

"Lopulta korjaa kuolema, se on ainoo, mikä on varmaa.

Kun kristallipallon pintakin on lumisateinen tai harmaa.

Ilman vuoronumeroa jonotetaan, läpi elämämme jotain odotetaan.

Käytetään päivämme häpeämällä, vaikka lopultakaan tää ei oo niin ikävää."

Kaija Koo - Ja mä laulan