Parin unettoman yön seurauksena päätin tulla päivittämään tätä blogia.
Olo on erittäin väsynyt ja nujerrettu kaiken tämän kivun keskellä.
Jouduin hakemaan päivystyksestä lisävirtaa itseeni.
Sain kipu- ja pahoinvointilääkettä suonensisäisesti.
Muutamia kertoja aiemminkin olen hakenut samaisen satsin.
Turhauttaa, kun suunnitelmat karahtaa kiville kehon vastarinnan takia.
En haluaisi olla näin kipuinen ja väsynyt.
En haluaisi, että saatan joutua perumaan suunnitelmat minä hetkenä hyvänsä.
En haluaisi kantaa tätä kipua päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen.
En haluaisi kantaa tätä kipua päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen.
En haluaisi olla näiden kipujen vanki.
Mutta kysyikö kukaan minulta mitä haluan?
Ei.
Kipu tuli elämääni yhtä yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Aluksi en edes tajunnut mistä oli kyse.
Kiersin lääkäriltä toiselle.
Tutkimuksesta toiseen.
Kokeiltiin monta erilaista lääkettä joilla yritettiin saada kipuja kuriin.
Lopulta sain kivulle nimen: pitkäaikainen kipuoireyhtymä, joka johtui selkärangan nikaman murtumasta.
Olin helpottunut.
Jopa iloinenkin.
Sain kivulle nimen.
Sain nimen, johon vedota jotta saisin kerrottua ihmisille, että minuun oikeasti sattuu.
Välillä olen erittäin katkera ja vihainen itselleni, että menin laskemaan siitä reilistä, joka oli tämän kaiken alku. Mutta kuitenkin olen hyväksynyt sen tosiasian, että vaikka olisin jättänyt laskematta siitä reilistä, tämä olisi voinut käydä jossain muualla.
Tätä ei saa katumalla tai jossittelemalla pois.
Tämä on nyt arkeani ja se on hyväksyttävä.
Joudun syömään kipulääkkeitä joka päivä ja se on hyväksyttävä.
Joudun liikkumaan kevyesti ja varomaan liikaa rasittamista.
Joudun miettimään päivän tekemiset välillä liiankin tarkkaan jotta selkä ei rasitu liikaa.
Kaikki tämä minun on vain hyväksyttävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti