Kännykän luonnoksista:

Syntymäpäivätyttö

"Sytytän paperin tuleen.

Se palaa heikosti.

Joudumme taistelemaan, että se lähtisi palamaan.

Mieleeni muistuu se, kuinka olen joutunut taistelemaan sen asian

kanssa kauan.

Tämän paperin polttaminen on vaikeaa, ja se muistuttaa siitä,

että sen asian unohtaminen ei ole ollut helppoa.

Paperin palaessa mietin tapahtumaa hetki hetkeltä.

Mietin, kuinka olen viisi vuotta taistellut itseni läpi kaikesta paskasta.

Kuinka vaikeaa on ollut unohtaa, vaikka olisin halunnut sitä kaikista eniten.

Paperin palaessa loppuun murskaan tuhkat pieniksi palasiksi hiekkaan.

Levitän tuhkat hiekkaan, enkä kohta enää erota niitä maasta.

Huokaisen ja ajattelen, että nyt se on ohi.

Voin vihdoin alkaa hengittämään."

"18 vuotta tuli täyteen tänään.

Niin kauan olen ollut täällä.

Ensimmäiset 12 vuotta olivat elämäntäyteisiä.

Seuraavat 6 vuotta sisälsivät pahaa oloa, kuolemantoiveita, itsetuhoa, ahdistusta ja poissaolokohtauksia.

Joka päivä oli paha olla enkä osannut odottaa parempaa.

14 vuotiaana otin askeleen eteenpäin.

Uskalsin hakea apua, vihdoin.

Asiat alkoivat mennä eteenpäin, mutta silti oli joku, joka piti minua paikoillaan.

Joku, joka esti menemästä eteenpäin.

Se oli se asia, joka minulle tapahtui 12-vuotiaana.

En pystynyt puhumaan siitä kenellekkään. 

Pidin sen sisälläni kaikki ne vuodet.

Opettelin pärjäämään yksin.

Sinä aikana se oli saanut raivattua sisältäni tilaa, jota voisi alkaa tuhota.

Olin kokonaan sen vallassa.

Tein kaiken mitä se halusi.
Tuhosin itseäni erilaisilla tavoilla, jotta sisälläni oleva paha olo olisi päässyt jotenkin ulos.

Sillä tavalla sain hetken aikaa tuntea jotain muuta kuin pahaa.

Häpesin arpia niin paljon, että hautauduin isoihin vaatteisiin ja pidin hupparin hihat visusti alhaalla, vaikka olisi ollut kuinka kuuma.

Jossain vaiheessa tajusin siirtyä jalkoihin.

Sieltä kukaan ei näkisi niitä, ellen olisi uimassa jota tein vain harvoin ja tietyssä seurassa, jossa kaikki tiesivät siitä.

Mutta lopulta olen saanut lääkkeiden ja terapian myötä kerrottua niitä asioita, jotka eivät jätä rauhaan ja painavat maahan.

Välillä olen ollut todella pohjalla.

Aina silloin tällöin olen jaksanut kiivetä pohjalta ylöspäin, kuitenkaan saavuttamatta pintaa.

Välillä vieläkin putoan pohjalle ja joudun turvautumaan terään, mutta onneksi ne kerrat ovat enää harvassa.

"Sit kun tää on ohi mä voin istua alas.

Ja viimeistään sillo se pallo tippuu jalast.

Ei enää taakkaa ei masennuksii syvimpii,

vaa tyytyväine hymy.

Mä sentään yritin"

Haluun olla vaan minä

Kirjoitin asennemuutoksesta ja siitä, kuinka pikkuhiljaa olen alkanut hyväksymään itseni.
Kirjoitin paljon kaikesta, mutta pyyhin ne kaikki pois.
Miksi?
Koska en itsekään uskonut niihin sanoihin.
Halusin uskoa, mutta joku sisälläni takoi vastaan.

Minulla on taas paha olla.
Ahdistaa, enkä tiedä miten päin on hyvä.
Yritän taistella terää vastaan, mutta tiedän että sortuminen helpottaisi edes hetken verran.
Sen verran, että ahdistus lähtisi pois.
Tavallaan mikään ei voi estää minua.
Ei se haittaa, vaikka tekisinkin, koska kukaan ei näe.
Paitsi, että se satuttaa ystäviäni.
Petän joka kerta heidät kun tartun terään.

Yritän taistella tätä oloa vastaan.
Otin tarvittavan ja odotan, että se vaikuttaa.
Ärsyttää, kun annosta nostettiin.
Minun piti päästä irti noista lääkkeistä.
En halua syödä niitä enää.
Mutten nuku ilman niitä.
Ja sen johdosta olo olisi vielä kamalampi kuin se on.
Haluan vain lähteä jonnekkin ja unohtaa kaiken.
Olla vain ja yrittää nauttia siitä kuka olen.
Ehkä vielä joskus.

Seitsemän kuukautta on pitkä aika

Pysähdyn ja hengitän syvään.
"Olen valmis", ajattelen pääni sisällä.
Lähden laskemaan rinnettä alas.
Hypin muutamasta hyppyristä ja lähestyn reiliä.
Liu'un reilin päälle ja vauhti loppuu kesken.
"Oi voi", kuuluu suustani kun tajuan, etten voi tehdä mitään.
Kaadun suoraan selälleni noin metrin korkeudesta.

Kuulen, kuinka selkä rusahtaa.
En pysty hengittämään kunnolla.
Hengitän pinnallisesti ja tunnen kivun selässäni.
Joku mies laskee lautaani päin ja kysyy, että "Sattuiko?".
Kiroilen mielessäni.

"Pääsetkö itse ylös?" hissityöntekijä kysyy, enkä tiedä mitä vastata.
En uskalla nousta seisomaan, jos en pystyisikään.
Jos olisikin käynyt jotain vakavaa, enkä pääsisikään itse ylös.
Nostan ylävartalon ylös. 
Vielä on puolet jäljellä.
Se pelottavampi puoli.

Irrotan jalat siteistä ja heitän laudan sivuun. 
Otan toisella kädellä tukea maasta ja nousen pystyyn.
Huokaisen syvään.
"Pääsin sittenkin itse ylös."

Hissityöntekijä soittaa minulle moottorikelkan, jolla pääsen rinne-ensiapuun.
Vähän ajan päästä moottorikelkka saapuu paikalle.
Raahaan lautaa perässäni ja istun kuljettajan taakse.

Tuon päivän johdosta tuli jokapäiväinen kipu.
Lukuisat käynnit sairaalassa.
Monet niellyt pillerit helpotuksen toivossa.
Lukemattomat turhautumisen kyyneleet sopivaa asentoa etsiessä.
Liian monet unettomat yöt.

Onko tämä tarpeellista?
Pitääkö minun kokea tämä, jotta olisin jotenkin ehjämpi tai parempi ihmisenä?
Miksi minun pitää vielä elää kivun kanssa?
Eikö seitsemän kuukautta ole jo tarpeeksi?
Eikö jo ensimmäiset pari kuukautta ollut jo tarpeeksi?

Jos minulta kysytään, niin  jo ensimmäinen viikko oli tarpeeksi.

Aamuisin ja iltaisin kipu on pahimmillaan.
Päivällä on suhteellisen hyvä olla, vaikka kipua tuntuukin.
Lokakuun lopussa pääsen ensimmäistä kertaa sellaisen ihmisen luo, joka on perehtynyt näihin "ongelmiin".
Jos vihdoin pääsisin sellaisen ihmisen luo, ketä oikeasti kiinnostaa.

Magneettikuvausten jälkeen ortopedi käski minun olla ajattelematta kipua, niin se menee ohi.
Olisi tehnyt mieli lyödä kyseistä ihmistä.
Hän ei ottanut minua muutenkaan tosissaan.

En osannut kuvitella sinä päivänä kun lähdin laskemaan, että samana iltana joudun syömään särkylääkkeitä selkäni takia.
Että seuraavana päivänä lasken hammasta purren sitä samaista rinnettä alas, jossa kaaduin.
Ja sitä seuraavana päivänä lasken viimeisen kerran sinä talvena.
Jos voisin elää uudestaan sen hetken, en laskisi siitä rinteestä.
En menisi siitä reilistä.
En yrittäisi hypätä hyppyreistä.
Laskisin mahdollisimman varovasti.
Mutten voi elää uudestaan sitä hetkeä, joten minun pitää vain hyväksyä tämä kipu osaksi minua.

Katosi värit, nyt on vain pimeää

Herään aamulla taas siihen samaan kipuun.
En psyty hengittämään syvään.
Kävelen lääkekaapille.
Otan buranan, vaikka tiedän ettei se auta.
En pysty istumaan pitkää aikaa kerralla.
Noin 15 minuutin välein pitää nousta kävelemään vähäksi aikaa.

Olen väsynyt.
Itseeni ja tähän kaikkeen.
Pitäisi jaksaa panostaa kouluun, mutten jaksa.
Pitäisi jaksaa panostaa muihin ihmisiin, mutten jaksa.
Pitäisi jaksaa panostaa lemmikkiin, mutten jaksa.
Pitäisi jaksaa panostaa itseeni, mutten jaksa.

Haluaisin jäädä kotiin, kun muut lähtevät töihin.
Haluaisin olla syömättä, kun muut syövät.
Haluaisin mennä juoksemaan, kun istun kotona tekemättä mitään.
Haluaisin nukkua, kun olen hereillä.
Mutta minun pitää mennä kouluun, syödä ja olla hereillä.
En voi nyt luovuttaa.

Riippuvuus koputtaa taas oveen, enkä tiedä pystynkö olemaan avaamatta...

Miksi kynttilään lyhyeen saa tulta mutta vain lainaan?

Myönnän.
Ehkä pitäisi osata nauttia elämästä enemmän.
Mutta kun en osaa.
Jos joku kertoisi mistä voisin aloittaa.






Itken.
Syyttä.
Lähdin ystäväni luota.
Matkalla kotiin itkin.
Itken nytkin.
Ahdistaa.
Liikaa.
Mutta en halua vaivata ketään.

Väsyttää ja se tekee tämän olon monta kertaa pahemmaksi.
En hallitse tunteitani enää.
En osaa sanoa niitä oikeita sanoja, jotta joku ymmärtäisi.

Lupasin huutaa niin kauan että kipu katoaa

Kyynel vierii poskeani pitkin tyynylle.

En ole koskaan itkenyt kivun takia.

Tänään sekin tapahtui.

Selkään, päähän ja käteen sattuu.

Selkään kaikista eniten.

Niinkuin aina.

Kai tämäkin kipu auttaa minua joskus jotenkin.

Se on läsnä joka päivä.
Joka tilanteessa.

Muistuttaa illalla pahenemalla, jos tein päivän aikana jotain vähän rankempaa.

Minun on taisteltava sen läpi.

En aio kantaa sitä koko loppuelämääni.

En voi kantaa sitä koko loppuelämääni.

Toivon, että saisin diagnoosin.

Ei tarvitsisi elää pelossa.

Epätietoisuudessa, että mikä vaivaa.

Jos apua ei ole tulossa, pitääkö minun vain hiljaa hyväksyä tämä kipu osaksi minua?

Kuinka ollakkaan, en taaskaan osannut pyytää apua tarpeeksi ajoissa.
Nyt se on liian myöhäistä.

Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet

Tunsin muutama vuosi sitten tytön.
Tytön, joka oli samanlainen kuin muut.
Hän sopeutui joukkoon kuin joukkoon.
Hän oli se, kenen kanssa kuka tahansa tulee toimeen.

Olin sen tytön kanssa muutaman kesän melkein päivittäin.
Käytiin uimassa yhdessä ja vietimme muutenkin yhdessä aikaa aika paljon.
Koulussakin olin hänen kanssaan.
Olin muutaman kerran yökylässä hänen luonaan ja silloin huomasin, ettei kaikki ole ihan hyvin.
En osannut sanoa sitä silloin kenellekään.
En tiennyt kenelle olisin sanonut siitä.

Heillä riideltiin paljon.
Myös silloin kun olin siellä.
En ajatellut sitä sen enempää.
Olisi pitänyt.
Minun olisi pitänyt tehdä jotain silloin.
Sanoa jollekkin, joka olisi pystynyt tekemään asialle jotain.

Olen syyttänyt itseäni monta kertaa siitä, etten tehnyt mitään.
Kuuntelin vierestä, kuinka he huusivat kilpaa toisilleen.
Kiroilivat minkä kerkesivät.
Olin vasta 12-vuotias ja kaverini oli 11-vuotias.
Ei sen ikäisen kuuluisi kestää tuollaista.


"Anna anteeksi, etten tehnyt mitään.
Jos olisin kertonut jollekin, olisit ehkä vielä elossa.
Haluun vaa kertoo, että sattuu nähä siun nimi ristissä, mikä on siun haudalla.
Päivä sen jälkee ku kuulin siun kuolemasta, menin sytyttämää kynttilän siun talon eteen.
Siinä ku tappelin sytkärin kanssa, siun iskä tulee pihalle.
Miuhu iski hirvee viha sitä kohtaa, ku kuulin mitä se oli siulle tehny.
Sanoin vaa kiltisti "otan osaa". 
Eikä siin tilantees tarttenu muuta osata sanoo.
Ennenku lähin, katoin kynttilöitä joita kaverisi olivat jättäneet ja mietin kuinka moni jäi siuta kaipaamaan.
Nyt sie oot miulle se kaveri, joka ei koskaan kasvanu aikuiseks.
Kaveri, joka taisteli loppuu asti ja lopulta väsy taistelemaa.
Vaikka ei oltu enää yläasteella kavereita, olit silti miulle tärkee.

Toivottavasti siulla on nyt paljo parempi olla missä ikinä ootkaan.
Tuun aina synttärinä tuomaa kynttilän siun haudalle ja toivottamaa hyvää synttäriä.
Tiiän, ettet tuu tätä tekstii näkemää, mut haluun et tiiät et jäin kaipaamaa siuta
Anteeks vielä."

"Kun hän vain tanssi kanssa enkeleiden

tanssi pienen tanssin.

Lähti näytöksensä jälkeen,

kuin tulenliekki vain.

Enkä ole vieläkään tarpeeksi

Pidä paussi mun puolesta

Aamulla selkään koski, mutten ajatellut
sitä sen enempää, koska siihen on koskenut nyt
jatkuvasti.
Koulussa tilanne paheni ja lopulta piti hakea
sairaslomaa.

Keho alkaa näyttämään väsymisen merkkejä.

En ole yleensä koulussa miettinyt kipua,kun on ollut tarpeeksi tekemistä.

Tänään ei ollut mitään mihin keskittää ajatukset, joten kipu vei voiton.

Tavalliset särkylääkkeet eivät enää auta, enkä saa vahvojakaan mistään.

Psyykelääkkeet loppuvat vajaan viikon päästä eikä lääkäriaikaa ole tiedossa.

Kuinka pystyn luottamaan itseeni, että pysyn kasassa nyt?

Nyt kun kaikki alkaa hajoamaan.

Nyt kun alan luuhistumaan kasaan.

Mitä se on kun ei pysty luottamaan itseensä?

Kun ei osaa luottaa siihen, että kaikki järjestyy.

Kun päässä joku hokee satuttamaan.

Juoksemaan vielä muutaman kilometrin.

Tekemään vielä muutaman toiston lisää salilla, jotta olisit sopiva.
Tarpeeksi hyvä.
Kelpaisit itsellesi.

Onko tämä kroppani avunhuuto, että tajuaisin?
Aneleeko kehoni minua tällä tavalla lopettamaan?
Tai edes pysähtymään hetkeksi?