En ole koskaan itkenyt kivun takia.
Tänään sekin tapahtui.
Selkään, päähän ja käteen sattuu.
Selkään kaikista eniten.
Niinkuin aina.
Kai tämäkin kipu auttaa minua joskus jotenkin.
Se on läsnä joka päivä.
Joka tilanteessa.
Joka tilanteessa.
Muistuttaa illalla pahenemalla, jos tein päivän aikana jotain vähän rankempaa.
Minun on taisteltava sen läpi.
En aio kantaa sitä koko loppuelämääni.
En voi kantaa sitä koko loppuelämääni.
Toivon, että saisin diagnoosin.
Ei tarvitsisi elää pelossa.
Epätietoisuudessa, että mikä vaivaa.
Jos apua ei ole tulossa, pitääkö minun vain hiljaa hyväksyä tämä kipu osaksi minua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti