Seitsemän kuukautta on pitkä aika

Pysähdyn ja hengitän syvään.
"Olen valmis", ajattelen pääni sisällä.
Lähden laskemaan rinnettä alas.
Hypin muutamasta hyppyristä ja lähestyn reiliä.
Liu'un reilin päälle ja vauhti loppuu kesken.
"Oi voi", kuuluu suustani kun tajuan, etten voi tehdä mitään.
Kaadun suoraan selälleni noin metrin korkeudesta.

Kuulen, kuinka selkä rusahtaa.
En pysty hengittämään kunnolla.
Hengitän pinnallisesti ja tunnen kivun selässäni.
Joku mies laskee lautaani päin ja kysyy, että "Sattuiko?".
Kiroilen mielessäni.

"Pääsetkö itse ylös?" hissityöntekijä kysyy, enkä tiedä mitä vastata.
En uskalla nousta seisomaan, jos en pystyisikään.
Jos olisikin käynyt jotain vakavaa, enkä pääsisikään itse ylös.
Nostan ylävartalon ylös. 
Vielä on puolet jäljellä.
Se pelottavampi puoli.

Irrotan jalat siteistä ja heitän laudan sivuun. 
Otan toisella kädellä tukea maasta ja nousen pystyyn.
Huokaisen syvään.
"Pääsin sittenkin itse ylös."

Hissityöntekijä soittaa minulle moottorikelkan, jolla pääsen rinne-ensiapuun.
Vähän ajan päästä moottorikelkka saapuu paikalle.
Raahaan lautaa perässäni ja istun kuljettajan taakse.

Tuon päivän johdosta tuli jokapäiväinen kipu.
Lukuisat käynnit sairaalassa.
Monet niellyt pillerit helpotuksen toivossa.
Lukemattomat turhautumisen kyyneleet sopivaa asentoa etsiessä.
Liian monet unettomat yöt.

Onko tämä tarpeellista?
Pitääkö minun kokea tämä, jotta olisin jotenkin ehjämpi tai parempi ihmisenä?
Miksi minun pitää vielä elää kivun kanssa?
Eikö seitsemän kuukautta ole jo tarpeeksi?
Eikö jo ensimmäiset pari kuukautta ollut jo tarpeeksi?

Jos minulta kysytään, niin  jo ensimmäinen viikko oli tarpeeksi.

Aamuisin ja iltaisin kipu on pahimmillaan.
Päivällä on suhteellisen hyvä olla, vaikka kipua tuntuukin.
Lokakuun lopussa pääsen ensimmäistä kertaa sellaisen ihmisen luo, joka on perehtynyt näihin "ongelmiin".
Jos vihdoin pääsisin sellaisen ihmisen luo, ketä oikeasti kiinnostaa.

Magneettikuvausten jälkeen ortopedi käski minun olla ajattelematta kipua, niin se menee ohi.
Olisi tehnyt mieli lyödä kyseistä ihmistä.
Hän ei ottanut minua muutenkaan tosissaan.

En osannut kuvitella sinä päivänä kun lähdin laskemaan, että samana iltana joudun syömään särkylääkkeitä selkäni takia.
Että seuraavana päivänä lasken hammasta purren sitä samaista rinnettä alas, jossa kaaduin.
Ja sitä seuraavana päivänä lasken viimeisen kerran sinä talvena.
Jos voisin elää uudestaan sen hetken, en laskisi siitä rinteestä.
En menisi siitä reilistä.
En yrittäisi hypätä hyppyreistä.
Laskisin mahdollisimman varovasti.
Mutten voi elää uudestaan sitä hetkeä, joten minun pitää vain hyväksyä tämä kipu osaksi minua.