Aika juosta Puijon hyppyrimäen huipulle.
Ensimmäiset 100 metriä menivät suht helposti.
Vasta köysiverkon alettua alkoivat ongelmat.
Ennen naisten finaalia tullut sadekuuro oli kastellut muovimäen, joten mäki oli liukas ja oli vaikea sovittaa askelia köysiverkon solmujen mukaan.
Katsoin aika ajoin ylös ja toivoin jo olevani ylhäällä.
Tuntui kuin olisin jo juossut ikuisuuden.
Lopulta olin kuitenkin "huilipisteellä", jossa oli tarjolla vettä, ennenkuin kisan kovin osuus oli edessä.
Viimeiset 100 metriä olivat tuskan täyteiset.
Selkä teki tiltin ja oli todella vaikea yrittää enää jatkaa.
Lähdin pienen hengähdystauon jälkeen kipuamaan viimeistä nousua.
Ramppi, joka erotti alastulomäen ja hyppyrin nokan oli todella liukas ja jalat eivät meinanneet pysyä radalle rakennettujen lankkujen päällä.
Suurimman osan matkasta nousin enemmän käsivoimalla kuin jaloilla.
Jatkoin kuitenkin sisun ja tahdonvoiman avulla.
Jalat tekivät töitä samalla, kun yritin siirtää ajatuksia selän kivusta pois.
Loppumatka meni melkeinpä kokonaan hampaita kiristellen.
Hoin itselleni, että on pakko jaksaa, en voi luovuttaa enää tässä vaiheessa.
Aikaa oli kulunut ikuisuus ja selän kipu oli yltynyt todella kovaksi, kun viimein saavutin huipun.
Nostin molemmat jalkani viimeisen rappusen päälle ja hengitin syvään: "Olin vihdoin päässyt huipulle. Tein sen mitä en uskonut olevani kykeneväinen tekemään.
Ylitin itseni, rikoin rajani ja selvisin hengissä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti