Kun on alhaalla käynyt, niin huipulla tuulen tuntee

Laitan monot jalkaan.
Kädet tärisevät, kun alan kiristämään nauhoja.

Otan laudan takapenkiltä.
En ole koskenut siihen kaatumisen jälkeen.
Tämä on ensimmäinen kerta melkein vuoteen.
Pelonsekaisin tuntein ostan kolmen tunnin hissilipun.
"Kyllä sie nyt sen jaksat", ajattelen.

Pääsen rinteeseen.
Laitan jalat siteisiin ja kiristän ne.
Hengitän syvään.
Sydämeni jättää muutaman lyönnin välistä.

Kerään itseni ja lähden laskemaan.
Lasken hitaasti ja haparoiden.
Kaatuminen iskeytyy mieleen.
Kuulen selän rusahduksen mielessäni uudelleen.

En ole varma onko tämä järkevää vielä.
Jos yritinkin liian aikaisin.
Jos tästä seuraakin takapakkia.

En mieti sen enempää.
Olen valmis ottamaan sen riskin, että tämä ei päättyisikään hyvin.
Kerkesin laskemaan muutaman laskun, kunnes kaaduin.
Laskin puuterilumessa pientä kantoa päin ja kaaduin.
Kaaduin selälleen, suht pehmeään mutta kuitenkin tarpeeksi kovaan.
Selkään alkoi sattua taas tuskaisen kovaa.
Makasin selällään ja yht'äkkiä mieleeni tulvi kuvia edellisestä kaatumisesta.
Hetki hetkeltä kuinka se kävi.
Päättyen siihen, että makasin selällään peläten etten pystyisi nousemaan siitä omin avuin.

Nousin ylös ja näin kaverini huolestuneen ilmeen.
Hän kyseli olenko kunnossa ja vakuutin olevani, vaikka totuus oli aivan toinen.

Päätin etten välitä selästäni tänään enää.
Olen niinkuin siihen ei olisikaan sattunut mitään.
Yritin elää hetken ilman kipua.
Vaikeaa se oli, mutta yrittämisen arvoista.

Käytiin kaksi kertaa tauolla ja molemmilla kerroilla piti ottaa kipulääke, vaikka tiesin ettei tilanteeni niillä parane.

Viimeiset kolme laskua olivat kivun täytteiset. 
En pystynyt siirtämään ajatuksia millään kivusta.
Päätin kuitenkin, että lasken loppuun asti, oli selkä kuinka kipeä tahansa.
Kun lähdimme kotiin, en pystynytkään ajamaan enää takaisin.
Olin tehnyt pahan virheen.
Yliarvioin kykyni elää normaalisti.
Kaverini ajoi meidät kotiin, kun minä makasin etupenkillä jäinen muovipussi selkäni alla.
Olin taas pettänyt itseni.
Luulin, että olisi alkanut helpottamaan.
Olin aika väärässä.

Tänään, neljä päivää laskemisesta olo on kivuliain pitkään aikaan.
Pitäisi pystyä olemaan töissä ja koulussa.
En tiedä kuinka pystyn.
En voi seisoa kauaa aikaa, eikä istuminenkaan auta.
Lattialla makaaminen on ainut asento, joka auttaa.
Mutta minulla ei ole mahdollisuutta olla sellaisessa asennossa tänään.
Ei ole mahdollisuutta jättää tämän viikonlopun töitä väliin.
Tarvitsen ne rahat, jotka viikonlopuista saan.
En kuuntele kehoani nyt.

Tunnen kivun, mutten anna sille liikaa valtaa.
Kärsin, mutta kai minä sen ansaitsen.
Teen kolmea asiaa samaa aikaa.
Olen työssäoppimassa, koulussa ja töissä.
En osaa hiljentää vauhtia.
Olen kuin tikittävä aikapommi.
Räjähdän hetkenä minä hyvänsä.
Edes ystävien näkeminen ei saa hymyä kasvoilleni kuin hetkeksi.
Ja olen liian väsynyt esittämään, että minuun ei sattuisi.
Minuun sattuu.
Ja helvetin kovaa.
En saa lääkkeitä avuksi.
Ne väsyttävät liikaa, enkä voisi tehdä yövuoroja jotka tuovat minulle parhaimman palkan.

En vain voi romahtaa.
Hyytyä.
Jättää muita pulaan.
On pakko jaksaa.
Pakko jatkaa.
Tilanne on melkein sama kuin kesällä.
Urheilin hulluna.
Monta lenkkiä päivässä ja salit päälle.
Kävin töissä joka päivä.
En pysähtynyt katsomaan miten minulla menee.

Jälkikäteen tajusin ettei mennyt hyvin.
Söin liian vähän verrattuna liikkumisiini.
Näännytin itseäni.
Inhosin jokaista osaa kehossani.
Vihasin itseäni.
Pystyin tekemään kaiken tuon, koska kivut eivät vieneet kaikkia ajatuksia.
Tai suurinta osaa voimistani.
Uskon, että osasyy siihen oli lämpimät ilmat.
Selkääni ei sattunut niin paljoa, kun olin ulkona auringossa.

Fysioterapeutin mukaan en osaa hengittää oikein.
Olen koteloinut itseni kovan kivun vuoksi.
Hän on luultavasti oikeassa.
Kun yritän hengittää syvään, sattuu enemmän.
Tuntuu, kuin joku löisi puukolla lapaluiden väliin.
Se kipu lamauttaa melkein kokonaan.
Helpompaa on hengittää pinnallisesti.

Olen monta kertaa miettinyt mikä saa jaksamaan.
Mikä saa minut nousemaan joka päivä sängystä ylös, vaikka aina herätessäni tunnen kuinka kipu on vieläkin läsnä.
Kuinka en vieläkään ole päässyt eroon siitä, vaikka niin paljon haluaisin taas elää "normaalia" elämää ilman tätä.
Kai minusta löytyy sitä tietynlaista vahvuutta ja periksiantamaattomuutta.
Välillä tuntuu kuitenkin, että olen heikko jos en olekaan päivän aikana päässyt tekemään mitä olin suunnitellut.
Silloin on vain pitänyt antaa kivulle valta ja sanoa itselle ei.

Sairaslomapäiviä on kertynyt vuoden aikana vain 9 päivää.
Tarvetta olisi ollut paljon enempään.
Olen kai vain liian tunnollinen opiskelija.
En halua jäädä tämän takia muista jälkeen.
Opettajat ovat sanoneet, että minulla on mahdollisuus valmistua etuajassa.
Arvioitu valmistumisaika on helmikuun lopussa, luultavasti maaliskuun alussa.
Opettajat pelkäsivät etten valmistuisikaan samaa aikaa muiden kanssa ja nyt onkin mahdollisuus, että valmistun aiemmin.
Pidän sitä ihmeenä.
Todellisen taistelun tuloksena.
Sen eteen on kyllä saanut taistella ja tehdä töitä.
Kurssisuoritukset eivät ole tulleet helpolla.
Olisin pystynyt parempaankin, mutta puhti loppui kesken.
Olen tyytyväinen siihen, ettei todistukseeni ole tähän mennessä tullut yhtään ykköstä.

Olen helpottunut sitten, kun saan tämän tutkinnon suoritettua.
Vasta sitten voin hengähtää vähän aikaa.

Monet lääkärit eivät ole ottaneet minua tosissaan.
Ainut kuka otti, oli yksityisen puolen lääkäri, mutta minulla ei ole varaa käydä niin montaa kertaa siellä kuin olisi tarpeen.
Luulen. että jos olisin menettänyt työkykyni ja ottanut enemmän sairaslomapäiviä, minut otettaisiin tosissaan.
Eihän kukaan näin hyvin pärjäävä voi kärsiä kovista kivuista.
Olen yrittänyt monta kertaa pyytää vahvoja kipulääkkeitä.
Vastaus on aina sama: Ei voida kirjoittaa, koska on liian suuri riippuvuusriski.
Niinpä tietysti.
Suomiko hyvinvointivaltio?
Ja paskat.
Jos opiskelijana ja 18-vuotiaana pitää kärsiä kovasta kroonisesta kivusta saamatta siihen hyvää hoitoa tai edes parempaa kipulääkitystä kuin perus-Burana, en pysty sanomaan tätä hyvinvointivaltioksi.
On mielestäni parantamisen varaa.
Mutta näillä mennään mitä on.
En luovuta, vaikka tekee tiukkaa.
Yritän parhaani ja toivon, että se riittää.

"Lopulta korjaa kuolema, se on ainoo, mikä on varmaa.

Kun kristallipallon pintakin on lumisateinen tai harmaa.

Ilman vuoronumeroa jonotetaan, läpi elämämme jotain odotetaan.

Käytetään päivämme häpeämällä, vaikka lopultakaan tää ei oo niin ikävää."

Kaija Koo - Ja mä laulan