Päivä kerrallaan, enhän minä muutakaan voi

Nostan paitaa ylöspäin.
Katson pienentynyttä mahaa peilistä.
Tunnen kuinka pieni hymynpilke tulee esiin.
"Olen melkein tavoitteessa."

Aion silti jatkaa.
Minusta tulee pieni, pienempi, pienin.
En lopeta ennenkuin se tapahtuu.
En tiedä kuinka kauan minun pitää vielä jatkaa näin, mutten voi lopettaa keskenkään.
Uskon ja toivon, että lopussa kiitos seisoo.
Sitten, kun olen vihdoin sopiva.

Pelkään karkoittavani kaverini kokonaan.
Haluan uskoa, että he pysyvät silti luonani, vaikka olisin vielä pienempi.

Ystäväni sanoo, että minun pitäisi mennä lääkäriin ja kertoa tästä "syömisongelmasta".
En ole ihan samaa mieltä.
Jos minun pitäisi sitten lopettaa tämä.
Siitä ei tulisi mitään.
En enää tietäisi millä täyttäisin päiväni.
Mitä tekisin sillä aikaa, kun en olisi salilla tai lenkillä?

En voi enää lopettaa, kun olen päässyt näin hyvään vauhtiin.

Nyt oikeastaan mikään ei voi enää pysäyttää tätä.