Enkä ole vieläkään tarpeeksi

Pidä paussi mun puolesta

Aamulla selkään koski, mutten ajatellut
sitä sen enempää, koska siihen on koskenut nyt
jatkuvasti.
Koulussa tilanne paheni ja lopulta piti hakea
sairaslomaa.

Keho alkaa näyttämään väsymisen merkkejä.

En ole yleensä koulussa miettinyt kipua,kun on ollut tarpeeksi tekemistä.

Tänään ei ollut mitään mihin keskittää ajatukset, joten kipu vei voiton.

Tavalliset särkylääkkeet eivät enää auta, enkä saa vahvojakaan mistään.

Psyykelääkkeet loppuvat vajaan viikon päästä eikä lääkäriaikaa ole tiedossa.

Kuinka pystyn luottamaan itseeni, että pysyn kasassa nyt?

Nyt kun kaikki alkaa hajoamaan.

Nyt kun alan luuhistumaan kasaan.

Mitä se on kun ei pysty luottamaan itseensä?

Kun ei osaa luottaa siihen, että kaikki järjestyy.

Kun päässä joku hokee satuttamaan.

Juoksemaan vielä muutaman kilometrin.

Tekemään vielä muutaman toiston lisää salilla, jotta olisit sopiva.
Tarpeeksi hyvä.
Kelpaisit itsellesi.

Onko tämä kroppani avunhuuto, että tajuaisin?
Aneleeko kehoni minua tällä tavalla lopettamaan?
Tai edes pysähtymään hetkeksi?

Kaikki ennallaan, vielä hieman rempallaan

Herään aamulla,

tähän todellisuuteen.

Siihen samaan tunteeseen,

jota yritin viime yönä poistaa.

Keinolla jota en halua sanoa ääneen,

koska häpeän sitä.

Kerta kerralta enemmän.

Puen sen maskin.

"Kaikki on ihan hyvin."

Vakuutan muille,

vaikka totuus on aivan toinen.

Lopulta nousen sängystä.

Sattuu.

Fyysisesti ja henkisesti.

Haluaisin vajota.

Takaisin sänkyyn.

Peiton alle.

Näinä päivinä muistan.

Liiankin hyvin.

Miksi en haluaisi enää olla olemassa.

Mutta pärjään kun olen tähänkin asti pärjännyt.

Kaikki paranee huomenna.

Ei tämä olo voi ikuisuutta jatkua. 

Valehtelenko itselleni?

Minun pitäisi olla vahva.

Taistella.

Yrittää elää.

Entä kun en jaksa taistella?

Yrittää elää tai olla mitään.

Haluan vain unohtua.

Olla muisto.

Elämä tuntuu kun se satuttaa, kipu antaa ääriviivat

Hän pelkää liikaa.
Entä jos selässä onkin jotain muuta?
Jotain muuta kuin mitä lääkäri väitti.

Tällä viikolla hän on joutunut taas huomaamaan ettei pysty tekemään kaikkea mitä haluaisi.
Kroppa taistelee vastaan.
Iltaisin nukkumaan käydessään hän hengittää syvään ja tuntee kuinka kipu pahenee.
Hän ei tiedä enää mitä tehdä.
Liikkumattomuus ei ole vaihtoehto.
Ehkä seuraavalla lomalla, muttei nyt.

Hän on yrittänyt hakea apua, muttei häntä oteta tosissaan.
"Se on vaan verenpurkauma."
"Ei se ole mitään."
Hän ei jaksa enää uskoa, että selässä ei olisi mitään vakavaa.
Että siinä olisi vain revähtymä.

Pitää vain tyytyä tähän, kun helpotusta ei ole näkyvissä.
Alan kai jo pikkuhiljaa turtumaan tähän kipuun.
Kipuun, joka on joka päivä läsnä.
Enemmän tai vähemmän.

Mitä se on kun on fyysisesti ja henkisesti terve?
En valitettavasti tiedä.
En ehkä koskaan.

Päivä kerrallaan, enhän minä muutakaan voi

Nostan paitaa ylöspäin.
Katson pienentynyttä mahaa peilistä.
Tunnen kuinka pieni hymynpilke tulee esiin.
"Olen melkein tavoitteessa."

Aion silti jatkaa.
Minusta tulee pieni, pienempi, pienin.
En lopeta ennenkuin se tapahtuu.
En tiedä kuinka kauan minun pitää vielä jatkaa näin, mutten voi lopettaa keskenkään.
Uskon ja toivon, että lopussa kiitos seisoo.
Sitten, kun olen vihdoin sopiva.

Pelkään karkoittavani kaverini kokonaan.
Haluan uskoa, että he pysyvät silti luonani, vaikka olisin vielä pienempi.

Ystäväni sanoo, että minun pitäisi mennä lääkäriin ja kertoa tästä "syömisongelmasta".
En ole ihan samaa mieltä.
Jos minun pitäisi sitten lopettaa tämä.
Siitä ei tulisi mitään.
En enää tietäisi millä täyttäisin päiväni.
Mitä tekisin sillä aikaa, kun en olisi salilla tai lenkillä?

En voi enää lopettaa, kun olen päässyt näin hyvään vauhtiin.

Nyt oikeastaan mikään ei voi enää pysäyttää tätä.

Vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy eikä mee minnekään

Annan itselleni vielä tämän viikon armonaikaa.
Sitten en enää säästele.
Minusta tulee vihdoin se, josta olen haaveillut.
Vielä joskus minussa ei ole enää mitään mikä ällöttäisi.

Tänään kuntosalin peilistä näin vain itseensä kyllästyneen tytön, joka pystyisi tekemään mitä vaan jos vain jaksaisi aloittaa.
Hän pystyy tekemään itsestään pienemmän.
Hän aikoo tehdä itsestään pienemmän ja sopivamman.

Ihmiset ahdistaa.
Pelkään menettäväni ystäväni, jolle olen voinut aina kertoa kaiken.
Toivon, että ymmärsin väärin hänen sanansa muutama päivä sitten.
Pelkään, että minun tekoni karkoittavat hänet kokonaan.
Vaikken ole samaa mieltä kuin sinä, en halua että tämän takia meidän ystävyyssuhde katkeaa.
Sitten en enää tiedä miten pystyn elämään yksin.

Katoan vähäksi aikaa tutuista piireistä.
Olen varma, että palaamiseni tullaan huomaamaan.
Toivon, että palaamiseni huomataan.

Mutta sitä ennen, älkää huolestuko vaikkei kuuluisi mitään vähään aikaan.
Tulen näyttämään, että kyllä tämä tästä.

"Älä tunnusta, jos sattuu,

ei voittoo tällä kertaa, 

ei armoo hetken vertaa..."

Apulanta - Kolmiolääke

Selkä naksuu tehdessäni selkälihasliikkeitä ja se sattuu.

Ei haittaa.

Olen jo turtunut tähän kipuun.

Se on ollut jo niin kauan minussa.

Se on jo osa minua.

Toivon tietenkin, että se lähtisi pois, eikä koskaan palaisi.

Mutten jaksa uskoa siihen.

En enää.