Lupasin huutaa niin kauan että kipu katoaa

Kyynel vierii poskeani pitkin tyynylle.

En ole koskaan itkenyt kivun takia.

Tänään sekin tapahtui.

Selkään, päähän ja käteen sattuu.

Selkään kaikista eniten.

Niinkuin aina.

Kai tämäkin kipu auttaa minua joskus jotenkin.

Se on läsnä joka päivä.
Joka tilanteessa.

Muistuttaa illalla pahenemalla, jos tein päivän aikana jotain vähän rankempaa.

Minun on taisteltava sen läpi.

En aio kantaa sitä koko loppuelämääni.

En voi kantaa sitä koko loppuelämääni.

Toivon, että saisin diagnoosin.

Ei tarvitsisi elää pelossa.

Epätietoisuudessa, että mikä vaivaa.

Jos apua ei ole tulossa, pitääkö minun vain hiljaa hyväksyä tämä kipu osaksi minua?

Kuinka ollakkaan, en taaskaan osannut pyytää apua tarpeeksi ajoissa.
Nyt se on liian myöhäistä.

Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet

Tunsin muutama vuosi sitten tytön.
Tytön, joka oli samanlainen kuin muut.
Hän sopeutui joukkoon kuin joukkoon.
Hän oli se, kenen kanssa kuka tahansa tulee toimeen.

Olin sen tytön kanssa muutaman kesän melkein päivittäin.
Käytiin uimassa yhdessä ja vietimme muutenkin yhdessä aikaa aika paljon.
Koulussakin olin hänen kanssaan.
Olin muutaman kerran yökylässä hänen luonaan ja silloin huomasin, ettei kaikki ole ihan hyvin.
En osannut sanoa sitä silloin kenellekään.
En tiennyt kenelle olisin sanonut siitä.

Heillä riideltiin paljon.
Myös silloin kun olin siellä.
En ajatellut sitä sen enempää.
Olisi pitänyt.
Minun olisi pitänyt tehdä jotain silloin.
Sanoa jollekkin, joka olisi pystynyt tekemään asialle jotain.

Olen syyttänyt itseäni monta kertaa siitä, etten tehnyt mitään.
Kuuntelin vierestä, kuinka he huusivat kilpaa toisilleen.
Kiroilivat minkä kerkesivät.
Olin vasta 12-vuotias ja kaverini oli 11-vuotias.
Ei sen ikäisen kuuluisi kestää tuollaista.


"Anna anteeksi, etten tehnyt mitään.
Jos olisin kertonut jollekin, olisit ehkä vielä elossa.
Haluun vaa kertoo, että sattuu nähä siun nimi ristissä, mikä on siun haudalla.
Päivä sen jälkee ku kuulin siun kuolemasta, menin sytyttämää kynttilän siun talon eteen.
Siinä ku tappelin sytkärin kanssa, siun iskä tulee pihalle.
Miuhu iski hirvee viha sitä kohtaa, ku kuulin mitä se oli siulle tehny.
Sanoin vaa kiltisti "otan osaa". 
Eikä siin tilantees tarttenu muuta osata sanoo.
Ennenku lähin, katoin kynttilöitä joita kaverisi olivat jättäneet ja mietin kuinka moni jäi siuta kaipaamaan.
Nyt sie oot miulle se kaveri, joka ei koskaan kasvanu aikuiseks.
Kaveri, joka taisteli loppuu asti ja lopulta väsy taistelemaa.
Vaikka ei oltu enää yläasteella kavereita, olit silti miulle tärkee.

Toivottavasti siulla on nyt paljo parempi olla missä ikinä ootkaan.
Tuun aina synttärinä tuomaa kynttilän siun haudalle ja toivottamaa hyvää synttäriä.
Tiiän, ettet tuu tätä tekstii näkemää, mut haluun et tiiät et jäin kaipaamaa siuta
Anteeks vielä."

"Kun hän vain tanssi kanssa enkeleiden

tanssi pienen tanssin.

Lähti näytöksensä jälkeen,

kuin tulenliekki vain.

Enkä ole vieläkään tarpeeksi

Pidä paussi mun puolesta

Aamulla selkään koski, mutten ajatellut
sitä sen enempää, koska siihen on koskenut nyt
jatkuvasti.
Koulussa tilanne paheni ja lopulta piti hakea
sairaslomaa.

Keho alkaa näyttämään väsymisen merkkejä.

En ole yleensä koulussa miettinyt kipua,kun on ollut tarpeeksi tekemistä.

Tänään ei ollut mitään mihin keskittää ajatukset, joten kipu vei voiton.

Tavalliset särkylääkkeet eivät enää auta, enkä saa vahvojakaan mistään.

Psyykelääkkeet loppuvat vajaan viikon päästä eikä lääkäriaikaa ole tiedossa.

Kuinka pystyn luottamaan itseeni, että pysyn kasassa nyt?

Nyt kun kaikki alkaa hajoamaan.

Nyt kun alan luuhistumaan kasaan.

Mitä se on kun ei pysty luottamaan itseensä?

Kun ei osaa luottaa siihen, että kaikki järjestyy.

Kun päässä joku hokee satuttamaan.

Juoksemaan vielä muutaman kilometrin.

Tekemään vielä muutaman toiston lisää salilla, jotta olisit sopiva.
Tarpeeksi hyvä.
Kelpaisit itsellesi.

Onko tämä kroppani avunhuuto, että tajuaisin?
Aneleeko kehoni minua tällä tavalla lopettamaan?
Tai edes pysähtymään hetkeksi?

Kaikki ennallaan, vielä hieman rempallaan

Herään aamulla,

tähän todellisuuteen.

Siihen samaan tunteeseen,

jota yritin viime yönä poistaa.

Keinolla jota en halua sanoa ääneen,

koska häpeän sitä.

Kerta kerralta enemmän.

Puen sen maskin.

"Kaikki on ihan hyvin."

Vakuutan muille,

vaikka totuus on aivan toinen.

Lopulta nousen sängystä.

Sattuu.

Fyysisesti ja henkisesti.

Haluaisin vajota.

Takaisin sänkyyn.

Peiton alle.

Näinä päivinä muistan.

Liiankin hyvin.

Miksi en haluaisi enää olla olemassa.

Mutta pärjään kun olen tähänkin asti pärjännyt.

Kaikki paranee huomenna.

Ei tämä olo voi ikuisuutta jatkua. 

Valehtelenko itselleni?

Minun pitäisi olla vahva.

Taistella.

Yrittää elää.

Entä kun en jaksa taistella?

Yrittää elää tai olla mitään.

Haluan vain unohtua.

Olla muisto.

Elämä tuntuu kun se satuttaa, kipu antaa ääriviivat

Hän pelkää liikaa.
Entä jos selässä onkin jotain muuta?
Jotain muuta kuin mitä lääkäri väitti.

Tällä viikolla hän on joutunut taas huomaamaan ettei pysty tekemään kaikkea mitä haluaisi.
Kroppa taistelee vastaan.
Iltaisin nukkumaan käydessään hän hengittää syvään ja tuntee kuinka kipu pahenee.
Hän ei tiedä enää mitä tehdä.
Liikkumattomuus ei ole vaihtoehto.
Ehkä seuraavalla lomalla, muttei nyt.

Hän on yrittänyt hakea apua, muttei häntä oteta tosissaan.
"Se on vaan verenpurkauma."
"Ei se ole mitään."
Hän ei jaksa enää uskoa, että selässä ei olisi mitään vakavaa.
Että siinä olisi vain revähtymä.

Pitää vain tyytyä tähän, kun helpotusta ei ole näkyvissä.
Alan kai jo pikkuhiljaa turtumaan tähän kipuun.
Kipuun, joka on joka päivä läsnä.
Enemmän tai vähemmän.

Mitä se on kun on fyysisesti ja henkisesti terve?
En valitettavasti tiedä.
En ehkä koskaan.