Päivä kerrallaan, enhän minä muutakaan voi

Nostan paitaa ylöspäin.
Katson pienentynyttä mahaa peilistä.
Tunnen kuinka pieni hymynpilke tulee esiin.
"Olen melkein tavoitteessa."

Aion silti jatkaa.
Minusta tulee pieni, pienempi, pienin.
En lopeta ennenkuin se tapahtuu.
En tiedä kuinka kauan minun pitää vielä jatkaa näin, mutten voi lopettaa keskenkään.
Uskon ja toivon, että lopussa kiitos seisoo.
Sitten, kun olen vihdoin sopiva.

Pelkään karkoittavani kaverini kokonaan.
Haluan uskoa, että he pysyvät silti luonani, vaikka olisin vielä pienempi.

Ystäväni sanoo, että minun pitäisi mennä lääkäriin ja kertoa tästä "syömisongelmasta".
En ole ihan samaa mieltä.
Jos minun pitäisi sitten lopettaa tämä.
Siitä ei tulisi mitään.
En enää tietäisi millä täyttäisin päiväni.
Mitä tekisin sillä aikaa, kun en olisi salilla tai lenkillä?

En voi enää lopettaa, kun olen päässyt näin hyvään vauhtiin.

Nyt oikeastaan mikään ei voi enää pysäyttää tätä.

Vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy eikä mee minnekään

Annan itselleni vielä tämän viikon armonaikaa.
Sitten en enää säästele.
Minusta tulee vihdoin se, josta olen haaveillut.
Vielä joskus minussa ei ole enää mitään mikä ällöttäisi.

Tänään kuntosalin peilistä näin vain itseensä kyllästyneen tytön, joka pystyisi tekemään mitä vaan jos vain jaksaisi aloittaa.
Hän pystyy tekemään itsestään pienemmän.
Hän aikoo tehdä itsestään pienemmän ja sopivamman.

Ihmiset ahdistaa.
Pelkään menettäväni ystäväni, jolle olen voinut aina kertoa kaiken.
Toivon, että ymmärsin väärin hänen sanansa muutama päivä sitten.
Pelkään, että minun tekoni karkoittavat hänet kokonaan.
Vaikken ole samaa mieltä kuin sinä, en halua että tämän takia meidän ystävyyssuhde katkeaa.
Sitten en enää tiedä miten pystyn elämään yksin.

Katoan vähäksi aikaa tutuista piireistä.
Olen varma, että palaamiseni tullaan huomaamaan.
Toivon, että palaamiseni huomataan.

Mutta sitä ennen, älkää huolestuko vaikkei kuuluisi mitään vähään aikaan.
Tulen näyttämään, että kyllä tämä tästä.

"Älä tunnusta, jos sattuu,

ei voittoo tällä kertaa, 

ei armoo hetken vertaa..."

Apulanta - Kolmiolääke

Selkä naksuu tehdessäni selkälihasliikkeitä ja se sattuu.

Ei haittaa.

Olen jo turtunut tähän kipuun.

Se on ollut jo niin kauan minussa.

Se on jo osa minua.

Toivon tietenkin, että se lähtisi pois, eikä koskaan palaisi.

Mutten jaksa uskoa siihen.

En enää.

No one can do anything

Katson peilistä itseäni.
Oksettaa.
Tekisi mieleni olla syömättä mitään niin kauan, että olisin sopiva.
Mutta minulta ei löydy tarpeeksi tahdonvoimaa.
En ole tarpeeksi vahva, jotta pystyisin.
Joten minun pitää tehdä se muuta kautta.
Juoksemalla, lenkkeilemällä ja käymällä salilla.
Aina.
Vaikka maitohapot polttaa lihaksia, jaksan silti suorittaa loppuun.
On pakko.
Muuten siitä seuraa rangaistus.
Tapahtuu se sama, mikä on aina ennenkin tapahtunut.
Se, mistä yritän päästä irti, mutten koskaan onnistu.
Tulen varmaan aina olemaan riippuvuuden vanki.

Nyt ei vaan riitä voimat taistelemaan sitä vastaan.
Ei se haittaa jos muutama uusi tulee vanhojen sekaan.
Ei se olisi mitään uutta.

Kunhan työt loppuvat, voin aloittaa kunnolla.
Jos vaikka sitten minusta tulisi sopiva.
Vihdoin.

Kun sanoja ei ole

Kulunut viikko kuvina:

Ahdistus nostaa päätään taas.
Se pureutuu tyttöön lujasti kiinni.
Ei päästä helpolla.

Tytön mielen valtaa halu tuhota itseään.
Tehdä se minkä on tehnyt aina.
Mutta ei pysty enää tekemään.
Hän istuu lattialla terä kädessä, muttei pysty tekemäään mitään.
Tyttö tietää, että se on väärin, eikä auta kuin hetken.
Ja kaiken lisäksi hän lupasi kaverilleen, että menee huomenna uimaan.
Eihän hän sitten voisi enää sortua.

Jotenkin tämä paha olo on saatava pois.
Oksentamaan tyttö ei pysty.
Hän on yrittänyt monesti, muttei vain osaa.
Ihan hyvä, tavallaan.

Keneltä pyytää apua kun kukaan ei ymmärrä?
Kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon tyttö vihaa itseään.
Peilikuvaansa.
Painoaan.
Ulkonäköään.
Kaikkea.

Hän haluaisi olla eri kehossa.
Jossain muualla.
Mutta ei voi.
Hän voi vain yrittää muokata nykyisestä sopivampaa.
Onnistuuko hän koskaan?

Eteenpäin hukkuneena tuulessa

Ahdistaa.

Pää on samalla tyhjä ja täynnä sekalaisia ajatuksia.

Pitäisi jotain saada kirjoitettua, mutta en saa mitään järkevää aikaiseksi.

Lääkkeetkin väsyttävät, muttei tarpeeksi.

Haluan nukkua.

Nukahtaa vihdoin.

En voi nukkua montaa tuntia kun pitää herätä jo töihin.

Tämä työ imee kuiviin.

Se ei ole henkisesti raskasta, mutta fyysisesti ehkä liiankin.

Varsinkin, kun en pysty olemaan ihan kokonaan mukana.

Selkään sattuu vielä.

Välillä joka päivä.

Välillä on muutamia hiljaisia päiviä.

Joka päivä taistelen kuitenkin sen saman asian kanssa, kuin olen nyt nämä viimeiset neljä kuukautta taistellut.

Olenko heikko, jos en jaksa enää?