keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Tie pois kivusta on kulkee kivun läpi

Pahin asia tapahtui.
Se mitä pelkäsin.
Joudun hyväksymään kivun osaksi itseäni.
"Opi hyväksymään kipu ja luota, että se häviää joskus."
Voi jos se olisikin niin helppoa.
Jos pystyisinkin hyväksymään sen sormia napsauttamalla.

Turhauttaa.
Vaikein asia tässä kaiken keskellä.
Kivun hyväksyminen.
Kuinka hyväksyä se, ettet enää voi kävellä pitkiä aikoja kaupungilla kavereiden kanssa?
Et voi enää istua pitkiä aikoja.
Tehdä autolla pitkiä matkoja ilman taukoja vajaan tunnin välein.
Et voi ehkä koskaan enää tuntea sitä, kun ei satu.

Tämä kaikki minun pitää vain hyväksyä tapahtuvaksi.
Miten hyväksyä kaikki ilman, että olo huononee ja pää hajoo?
En saa edes kipulääkkeitä avuksi riippuvuusriskin vuoksi.
Yritä siinä sitten jaksaa.


lauantai 18. lokakuuta 2014

Loppuun asti

Pääni sisällä on kauhea kaaos.
En tiedä ketä uskon, kun en osaa uskoa keneenkään.
Varsinkaan itseeni.

Ääni pääni sisällä käskee rankaisemaan.
Juoksemaan vielä yhden kilometrin.
Tekemään vielä yhden sarjan.
Puristamaan vielä jostain lisää voimia, vaikka tuntuu ettei minulta löydy tämän enempää.

Samaa aikaa toinen ääni käskee taistelemaan vastaan.
Tällä hetkellä rankaisen itseäni.
Rääkkään itseäni salilla ja lenkillä.
Teen mitä tahansa, jotta olisin sopiva.
En tiedä kuinka kauan siinä menee.
Toivon, että jaksan sinne saakka.
Toivon, että kehoni jaksaa sinne saakka.
Tämän kaiken jälkeen tulen olemaan tyytyväinen, etten luovuttanut.
Että jaksoin uskoa siihen unelmaan, että olen tyytyväinen peilikuvaani.
Että minulla on litteämpi maha ja pienemmät reidet.
Sopusuhtaiset kädet ja käsivarret.

Kunpa se tapahtuisi pian, koska en tiedä kauanko jaksan tätä.
En kehtaa sanoa ääneen mitä haluaisin tehdä itselleni, kun sairas mieli astuu kehiin.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Puolikas hymy kaiken keskellä

Omat voimat hiipuvat samalla kun lehdet tippuvat puista.
Kun päivät alkavat kylmetä ja tuuli on jäätävää.
On kylmä ja väsyttää.
Ei auta, vaikka laitan paljon päälle tai nukun enemmän kuin aiemmin.
Tämä loppuu vasta, kun aurinko alkaa paistamaan.

Otan melkein joka aamu tarvittavan, koska en pärjää ilman sitä.
Kohta alkaisi työharjoittelu, jossa olen yövuorossa joka viikonloppu.
Pelottaa, etten jaksa tehdä sitä loppuun.
Että uuvun jo heti ensimmäisillä viikoilla.
Minun on pakko jaksaa.
Pakko tehdä se nyt alusta loppuun.
En voi jättää sitä roikkumaan keväälle.
En ole varma jaksaisinko sitä silloinkaan.

Ehkä tämä jossain vaiheessa loppuu.
Ennen kuin olen liian pohjalla, ettei sieltä ole nousua.

maanantai 29. syyskuuta 2014

Kännykän luonnoksista:
Syntymäpäivätyttö
"Sytytän paperin tuleen.
Se palaa heikosti.
Joudumme taistelemaan, että se lähtisi palamaan.
Mieleeni muistuu se, kuinka olen joutunut taistelemaan sen asian
kanssa kauan.

Tämän paperin polttaminen on vaikeaa, ja se muistuttaa siitä,
että sen asian unohtaminen ei ole ollut helppoa.
Paperin palaessa mietin tapahtumaa hetki hetkeltä.
Mietin, kuinka olen viisi vuotta taistellut itseni läpi kaikesta paskasta.
Kuinka vaikeaa on ollut unohtaa, vaikka olisin halunnut sitä kaikista eniten.
Paperin palaessa loppuun murskaan tuhkat pieniksi palasiksi hiekkaan.
Levitän tuhkat hiekkaan, enkä kohta enää erota niitä maasta.
Huokaisen ja ajattelen, että nyt se on ohi.
Voin vihdoin alkaa hengittämään."
"18 vuotta tuli täyteen tänään.
Niin kauan olen ollut täällä.
Ensimmäiset 12 vuotta olivat elämäntäyteisiä.
Seuraavat 6 vuotta sisälsivät pahaa oloa, kuolemantoiveita, itsetuhoa, ahdistusta ja poissaolokohtauksia.
Joka päivä oli paha olla enkä osannut odottaa parempaa.
14 vuotiaana otin askeleen eteenpäin.
Uskalsin hakea apua, vihdoin.
Asiat alkoivat mennä eteenpäin, mutta silti oli joku, joka piti minua paikoillaan.
Joku, joka esti menemästä eteenpäin.
Se oli se asia, joka minulle tapahtui 12-vuotiaana.
En pystynyt puhumaan siitä kenellekkään. 
Pidin sen sisälläni kaikki ne vuodet.
Opettelin pärjäämään yksin.
Sinä aikana se oli saanut raivattua sisältäni tilaa, jota voisi alkaa tuhota.
Olin kokonaan sen vallassa.
Tein kaiken mitä se halusi.
Tuhosin itseäni erilaisilla tavoilla, jotta sisälläni oleva paha olo olisi päässyt jotenkin ulos.
Sillä tavalla sain hetken aikaa tuntea jotain muuta kuin pahaa.
Häpesin arpia niin paljon, että hautauduin isoihin vaatteisiin ja pidin hupparin hihat visusti alhaalla, vaikka olisi ollut kuinka kuuma.
Jossain vaiheessa tajusin siirtyä jalkoihin.
Sieltä kukaan ei näkisi niitä, ellen olisi uimassa jota tein vain harvoin ja tietyssä seurassa, jossa kaikki tiesivät siitä.
Mutta lopulta olen saanut lääkkeiden ja terapian myötä kerrottua niitä asioita, jotka eivät jätä rauhaan ja painavat maahan.

Välillä olen ollut todella pohjalla.
Aina silloin tällöin olen jaksanut kiivetä pohjalta ylöspäin, kuitenkaan saavuttamatta pintaa.
Välillä vieläkin putoan pohjalle ja joudun turvautumaan terään, mutta onneksi ne kerrat ovat enää harvassa.

"Sit kun tää on ohi mä voin istua alas.
Ja viimeistään sillo se pallo tippuu jalast.
Ei enää taakkaa ei masennuksii syvimpii,
vaa tyytyväine hymy.
Mä sentään yritin"

perjantai 26. syyskuuta 2014

Haluun olla vaan minä

Kirjoitin asennemuutoksesta ja siitä, kuinka pikkuhiljaa olen alkanut hyväksymään itseni.
Kirjoitin paljon kaikesta, mutta pyyhin ne kaikki pois.
Miksi?
Koska en itsekään uskonut niihin sanoihin.
Halusin uskoa, mutta joku sisälläni takoi vastaan.

Minulla on taas paha olla.
Ahdistaa, enkä tiedä miten päin on hyvä.
Yritän taistella terää vastaan, mutta tiedän että sortuminen helpottaisi edes hetken verran.
Sen verran, että ahdistus lähtisi pois.
Tavallaan mikään ei voi estää minua.
Ei se haittaa, vaikka tekisinkin, koska kukaan ei näe.
Paitsi, että se satuttaa ystäviäni.
Petän joka kerta heidät kun tartun terään.

Yritän taistella tätä oloa vastaan.
Otin tarvittavan ja odotan, että se vaikuttaa.
Ärsyttää, kun annosta nostettiin.
Minun piti päästä irti noista lääkkeistä.
En halua syödä niitä enää.
Mutten nuku ilman niitä.
Ja sen johdosta olo olisi vielä kamalampi kuin se on.
Haluan vain lähteä jonnekkin ja unohtaa kaiken.
Olla vain ja yrittää nauttia siitä kuka olen.
Ehkä vielä joskus.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Seitsemän kuukautta on pitkä aika

Pysähdyn ja hengitän syvään.
"Olen valmis", ajattelen pääni sisällä.
Lähden laskemaan rinnettä alas.
Hypin muutamasta hyppyristä ja lähestyn reiliä.
Liu'un reilin päälle ja vauhti loppuu kesken.
"Oi voi", kuuluu suustani kun tajuan, etten voi tehdä mitään.
Kaadun suoraan selälleni noin metrin korkeudesta.

Kuulen, kuinka selkä rusahtaa.
En pysty hengittämään kunnolla.
Hengitän pinnallisesti ja tunnen kivun selässäni.
Joku mies laskee lautaani päin ja kysyy, että "Sattuiko?".
Kiroilen mielessäni.

"Pääsetkö itse ylös?" hissityöntekijä kysyy, enkä tiedä mitä vastata.
En uskalla nousta seisomaan, jos en pystyisikään.
Jos olisikin käynyt jotain vakavaa, enkä pääsisikään itse ylös.
Nostan ylävartalon ylös. 
Vielä on puolet jäljellä.
Se pelottavampi puoli.

Irrotan jalat siteistä ja heitän laudan sivuun. 
Otan toisella kädellä tukea maasta ja nousen pystyyn.
Huokaisen syvään.
"Pääsin sittenkin itse ylös."

Hissityöntekijä soittaa minulle moottorikelkan, jolla pääsen rinne-ensiapuun.
Vähän ajan päästä moottorikelkka saapuu paikalle.
Raahaan lautaa perässäni ja istun kuljettajan taakse.

Tuon päivän johdosta tuli jokapäiväinen kipu.
Lukuisat käynnit sairaalassa.
Monet niellyt pillerit helpotuksen toivossa.
Lukemattomat turhautumisen kyyneleet sopivaa asentoa etsiessä.
Liian monet unettomat yöt.

Onko tämä tarpeellista?
Pitääkö minun kokea tämä, jotta olisin jotenkin ehjämpi tai parempi ihmisenä?
Miksi minun pitää vielä elää kivun kanssa?
Eikö seitsemän kuukautta ole jo tarpeeksi?
Eikö jo ensimmäiset pari kuukautta ollut jo tarpeeksi?

Jos minulta kysytään, niin  jo ensimmäinen viikko oli tarpeeksi.

Aamuisin ja iltaisin kipu on pahimmillaan.
Päivällä on suhteellisen hyvä olla, vaikka kipua tuntuukin.
Lokakuun lopussa pääsen ensimmäistä kertaa sellaisen ihmisen luo, joka on perehtynyt näihin "ongelmiin".
Jos vihdoin pääsisin sellaisen ihmisen luo, ketä oikeasti kiinnostaa.

Magneettikuvausten jälkeen ortopedi käski minun olla ajattelematta kipua, niin se menee ohi.
Olisi tehnyt mieli lyödä kyseistä ihmistä.
Hän ei ottanut minua muutenkaan tosissaan.

En osannut kuvitella sinä päivänä kun lähdin laskemaan, että samana iltana joudun syömään särkylääkkeitä selkäni takia.
Että seuraavana päivänä lasken hammasta purren sitä samaista rinnettä alas, jossa kaaduin.
Ja sitä seuraavana päivänä lasken viimeisen kerran sinä talvena.
Jos voisin elää uudestaan sen hetken, en laskisi siitä rinteestä.
En menisi siitä reilistä.
En yrittäisi hypätä hyppyreistä.
Laskisin mahdollisimman varovasti.
Mutten voi elää uudestaan sitä hetkeä, joten minun pitää vain hyväksyä tämä kipu osaksi minua.