Kun on alhaalla käynyt, niin huipulla tuulen tuntee

Laitan monot jalkaan.
Kädet tärisevät, kun alan kiristämään nauhoja.

Otan laudan takapenkiltä.
En ole koskenut siihen kaatumisen jälkeen.
Tämä on ensimmäinen kerta melkein vuoteen.
Pelonsekaisin tuntein ostan kolmen tunnin hissilipun.
"Kyllä sie nyt sen jaksat", ajattelen.

Pääsen rinteeseen.
Laitan jalat siteisiin ja kiristän ne.
Hengitän syvään.
Sydämeni jättää muutaman lyönnin välistä.

Kerään itseni ja lähden laskemaan.
Lasken hitaasti ja haparoiden.
Kaatuminen iskeytyy mieleen.
Kuulen selän rusahduksen mielessäni uudelleen.

En ole varma onko tämä järkevää vielä.
Jos yritinkin liian aikaisin.
Jos tästä seuraakin takapakkia.

En mieti sen enempää.
Olen valmis ottamaan sen riskin, että tämä ei päättyisikään hyvin.
Kerkesin laskemaan muutaman laskun, kunnes kaaduin.
Laskin puuterilumessa pientä kantoa päin ja kaaduin.
Kaaduin selälleen, suht pehmeään mutta kuitenkin tarpeeksi kovaan.
Selkään alkoi sattua taas tuskaisen kovaa.
Makasin selällään ja yht'äkkiä mieleeni tulvi kuvia edellisestä kaatumisesta.
Hetki hetkeltä kuinka se kävi.
Päättyen siihen, että makasin selällään peläten etten pystyisi nousemaan siitä omin avuin.

Nousin ylös ja näin kaverini huolestuneen ilmeen.
Hän kyseli olenko kunnossa ja vakuutin olevani, vaikka totuus oli aivan toinen.

Päätin etten välitä selästäni tänään enää.
Olen niinkuin siihen ei olisikaan sattunut mitään.
Yritin elää hetken ilman kipua.
Vaikeaa se oli, mutta yrittämisen arvoista.

Käytiin kaksi kertaa tauolla ja molemmilla kerroilla piti ottaa kipulääke, vaikka tiesin ettei tilanteeni niillä parane.

Viimeiset kolme laskua olivat kivun täytteiset. 
En pystynyt siirtämään ajatuksia millään kivusta.
Päätin kuitenkin, että lasken loppuun asti, oli selkä kuinka kipeä tahansa.
Kun lähdimme kotiin, en pystynytkään ajamaan enää takaisin.
Olin tehnyt pahan virheen.
Yliarvioin kykyni elää normaalisti.
Kaverini ajoi meidät kotiin, kun minä makasin etupenkillä jäinen muovipussi selkäni alla.
Olin taas pettänyt itseni.
Luulin, että olisi alkanut helpottamaan.
Olin aika väärässä.

Tänään, neljä päivää laskemisesta olo on kivuliain pitkään aikaan.
Pitäisi pystyä olemaan töissä ja koulussa.
En tiedä kuinka pystyn.
En voi seisoa kauaa aikaa, eikä istuminenkaan auta.
Lattialla makaaminen on ainut asento, joka auttaa.
Mutta minulla ei ole mahdollisuutta olla sellaisessa asennossa tänään.
Ei ole mahdollisuutta jättää tämän viikonlopun töitä väliin.
Tarvitsen ne rahat, jotka viikonlopuista saan.
En kuuntele kehoani nyt.

Tunnen kivun, mutten anna sille liikaa valtaa.
Kärsin, mutta kai minä sen ansaitsen.
Teen kolmea asiaa samaa aikaa.
Olen työssäoppimassa, koulussa ja töissä.
En osaa hiljentää vauhtia.
Olen kuin tikittävä aikapommi.
Räjähdän hetkenä minä hyvänsä.
Edes ystävien näkeminen ei saa hymyä kasvoilleni kuin hetkeksi.
Ja olen liian väsynyt esittämään, että minuun ei sattuisi.
Minuun sattuu.
Ja helvetin kovaa.
En saa lääkkeitä avuksi.
Ne väsyttävät liikaa, enkä voisi tehdä yövuoroja jotka tuovat minulle parhaimman palkan.

En vain voi romahtaa.
Hyytyä.
Jättää muita pulaan.
On pakko jaksaa.
Pakko jatkaa.
Tilanne on melkein sama kuin kesällä.
Urheilin hulluna.
Monta lenkkiä päivässä ja salit päälle.
Kävin töissä joka päivä.
En pysähtynyt katsomaan miten minulla menee.

Jälkikäteen tajusin ettei mennyt hyvin.
Söin liian vähän verrattuna liikkumisiini.
Näännytin itseäni.
Inhosin jokaista osaa kehossani.
Vihasin itseäni.
Pystyin tekemään kaiken tuon, koska kivut eivät vieneet kaikkia ajatuksia.
Tai suurinta osaa voimistani.
Uskon, että osasyy siihen oli lämpimät ilmat.
Selkääni ei sattunut niin paljoa, kun olin ulkona auringossa.

Fysioterapeutin mukaan en osaa hengittää oikein.
Olen koteloinut itseni kovan kivun vuoksi.
Hän on luultavasti oikeassa.
Kun yritän hengittää syvään, sattuu enemmän.
Tuntuu, kuin joku löisi puukolla lapaluiden väliin.
Se kipu lamauttaa melkein kokonaan.
Helpompaa on hengittää pinnallisesti.

Olen monta kertaa miettinyt mikä saa jaksamaan.
Mikä saa minut nousemaan joka päivä sängystä ylös, vaikka aina herätessäni tunnen kuinka kipu on vieläkin läsnä.
Kuinka en vieläkään ole päässyt eroon siitä, vaikka niin paljon haluaisin taas elää "normaalia" elämää ilman tätä.
Kai minusta löytyy sitä tietynlaista vahvuutta ja periksiantamaattomuutta.
Välillä tuntuu kuitenkin, että olen heikko jos en olekaan päivän aikana päässyt tekemään mitä olin suunnitellut.
Silloin on vain pitänyt antaa kivulle valta ja sanoa itselle ei.

Sairaslomapäiviä on kertynyt vuoden aikana vain 9 päivää.
Tarvetta olisi ollut paljon enempään.
Olen kai vain liian tunnollinen opiskelija.
En halua jäädä tämän takia muista jälkeen.
Opettajat ovat sanoneet, että minulla on mahdollisuus valmistua etuajassa.
Arvioitu valmistumisaika on helmikuun lopussa, luultavasti maaliskuun alussa.
Opettajat pelkäsivät etten valmistuisikaan samaa aikaa muiden kanssa ja nyt onkin mahdollisuus, että valmistun aiemmin.
Pidän sitä ihmeenä.
Todellisen taistelun tuloksena.
Sen eteen on kyllä saanut taistella ja tehdä töitä.
Kurssisuoritukset eivät ole tulleet helpolla.
Olisin pystynyt parempaankin, mutta puhti loppui kesken.
Olen tyytyväinen siihen, ettei todistukseeni ole tähän mennessä tullut yhtään ykköstä.

Olen helpottunut sitten, kun saan tämän tutkinnon suoritettua.
Vasta sitten voin hengähtää vähän aikaa.

Monet lääkärit eivät ole ottaneet minua tosissaan.
Ainut kuka otti, oli yksityisen puolen lääkäri, mutta minulla ei ole varaa käydä niin montaa kertaa siellä kuin olisi tarpeen.
Luulen. että jos olisin menettänyt työkykyni ja ottanut enemmän sairaslomapäiviä, minut otettaisiin tosissaan.
Eihän kukaan näin hyvin pärjäävä voi kärsiä kovista kivuista.
Olen yrittänyt monta kertaa pyytää vahvoja kipulääkkeitä.
Vastaus on aina sama: Ei voida kirjoittaa, koska on liian suuri riippuvuusriski.
Niinpä tietysti.
Suomiko hyvinvointivaltio?
Ja paskat.
Jos opiskelijana ja 18-vuotiaana pitää kärsiä kovasta kroonisesta kivusta saamatta siihen hyvää hoitoa tai edes parempaa kipulääkitystä kuin perus-Burana, en pysty sanomaan tätä hyvinvointivaltioksi.
On mielestäni parantamisen varaa.
Mutta näillä mennään mitä on.
En luovuta, vaikka tekee tiukkaa.
Yritän parhaani ja toivon, että se riittää.

"Lopulta korjaa kuolema, se on ainoo, mikä on varmaa.

Kun kristallipallon pintakin on lumisateinen tai harmaa.

Ilman vuoronumeroa jonotetaan, läpi elämämme jotain odotetaan.

Käytetään päivämme häpeämällä, vaikka lopultakaan tää ei oo niin ikävää."

Kaija Koo - Ja mä laulan

Mikä on se jokin jolla itsesi keräät?

Mietin viime viikon lauantaita.
Jo aamusta tuntui, ettei tästä päivästä voi tulla hyvä.
Oli huono olla fyysisesti ja henkisesti.
Lähdin kuitenkin ystävieni kanssa Helsinkiin.
Liian monta kertaa kipu kävi sietokykyni rajalla.
Olisin halunnut jäädä siskoni asunnolla nukkumaan.
Patjan päällä makaaminen poisti kipua vähän.
Menin ystävieni kanssa peliin, jossa onneksi sai istua.
Pelin jälkeen kipu palasi samanlaisena kuin oli koko päivän ollut.
Turhauttavan kovana.

Päästessäni junaan huokaisin syvään.
Yli puolessa välissä ollaan.
Yritin nukkua, mutten löytänyt sopivaa asentoa.
Päästessäni junalta toivoin, että pitkin päivää syömäni
särkylääkkeet alkaisivat pikkuhiljaa helpottamaan.
Toivoin turhaan.

Ilta jatkui vielä töiden merkeissä.
Kannoin laseja pöydistä ja puskin tiiviin ihmisjoukon läpi ison tuoppikasan kanssa kerta toisensa jälkeen.
Joka kerta kun pääsin tiskialtaan luo, hengitin syvään.
"Tämä työ vie kaikki voimat."
Pääsin tuntia aikaisemmin, kuin olisi pitänyt päästä.
Enää jäljellä olisi kotimatka ja pääsisin vihdoin omaan sänkyyn.

Neljän aikaan yöllä, 21 tuntia liikkeellä olleena makasin vihdoin sängyssäni peiton alla.
Silloin se iski.
Aivan kauhea kipu, joka sai minut haukkomaan henkeäni.
En pystynyt hengittämään syvään.
Yritin kääntyillä ja etsiä sopivaa asentoa, mutta turhaan.
En tiedä kuinka kauan siinä kesti, mutta lopulta lääkkeet alkoivat vaikuttaa sen verran, että löysin asennon, jossa oli helpompi olla.
Silloin ajattelin, "En katunut hetkeäkään lähtemistä.
Olin voittanut hetkeksi aikaa kipuni, enkä antanut sen hallita elämääni.
Vaikka aamulla mietin matkan väliin jättämistä, olen nyt onnellinen siitä, että lähdin.
Vaikka nyt kivut ovat kovemmat kuin koskaan aiemmin, makaan tässä monta kokemusta rikkaampana.

Voitin kipuni, vaikkakin vain ohikiitäväksi hetkeksi.
Joskus voitto voi olla riskiä suurempi.
Ja nyt se oli.

Tie pois kivusta on kulkee kivun läpi

Pahin asia tapahtui.
Se mitä pelkäsin.
Joudun hyväksymään kivun osaksi itseäni.
"Opi hyväksymään kipu ja luota, että se häviää joskus."
Voi jos se olisikin niin helppoa.
Jos pystyisinkin hyväksymään sen sormia napsauttamalla.

Turhauttaa.
Vaikein asia tässä kaiken keskellä.
Kivun hyväksyminen.
Kuinka hyväksyä se, ettet enää voi kävellä pitkiä aikoja kaupungilla kavereiden kanssa?
Et voi enää istua pitkiä aikoja.
Tehdä autolla pitkiä matkoja ilman taukoja vajaan tunnin välein.
Et voi ehkä koskaan enää tuntea sitä, kun ei satu.

Tämä kaikki minun pitää vain hyväksyä tapahtuvaksi.
Miten hyväksyä kaikki ilman, että olo huononee ja pää hajoo?
En saa edes kipulääkkeitä avuksi riippuvuusriskin vuoksi.
Yritä siinä sitten jaksaa.

Loppuun asti

Pääni sisällä on kauhea kaaos.
En tiedä ketä uskon, kun en osaa uskoa keneenkään.
Varsinkaan itseeni.

Ääni pääni sisällä käskee rankaisemaan.
Juoksemaan vielä yhden kilometrin.
Tekemään vielä yhden sarjan.
Puristamaan vielä jostain lisää voimia, vaikka tuntuu ettei minulta löydy tämän enempää.

Samaa aikaa toinen ääni käskee taistelemaan vastaan.
Tällä hetkellä rankaisen itseäni.
Rääkkään itseäni salilla ja lenkillä.
Teen mitä tahansa, jotta olisin sopiva.
En tiedä kuinka kauan siinä menee.
Toivon, että jaksan sinne saakka.
Toivon, että kehoni jaksaa sinne saakka.
Tämän kaiken jälkeen tulen olemaan tyytyväinen, etten luovuttanut.
Että jaksoin uskoa siihen unelmaan, että olen tyytyväinen peilikuvaani.
Että minulla on litteämpi maha ja pienemmät reidet.
Sopusuhtaiset kädet ja käsivarret.

Kunpa se tapahtuisi pian, koska en tiedä kauanko jaksan tätä.
En kehtaa sanoa ääneen mitä haluaisin tehdä itselleni, kun sairas mieli astuu kehiin.

Kun mikään ei riitä

Puolikas hymy kaiken keskellä

Omat voimat hiipuvat samalla kun lehdet tippuvat puista.
Kun päivät alkavat kylmetä ja tuuli on jäätävää.
On kylmä ja väsyttää.
Ei auta, vaikka laitan paljon päälle tai nukun enemmän kuin aiemmin.
Tämä loppuu vasta, kun aurinko alkaa paistamaan.

Otan melkein joka aamu tarvittavan, koska en pärjää ilman sitä.
Kohta alkaisi työharjoittelu, jossa olen yövuorossa joka viikonloppu.
Pelottaa, etten jaksa tehdä sitä loppuun.
Että uuvun jo heti ensimmäisillä viikoilla.
Minun on pakko jaksaa.
Pakko tehdä se nyt alusta loppuun.
En voi jättää sitä roikkumaan keväälle.
En ole varma jaksaisinko sitä silloinkaan.

Ehkä tämä jossain vaiheessa loppuu.
Ennen kuin olen liian pohjalla, ettei sieltä ole nousua.

Kännykän luonnoksista:

Syntymäpäivätyttö

"Sytytän paperin tuleen.

Se palaa heikosti.

Joudumme taistelemaan, että se lähtisi palamaan.

Mieleeni muistuu se, kuinka olen joutunut taistelemaan sen asian

kanssa kauan.

Tämän paperin polttaminen on vaikeaa, ja se muistuttaa siitä,

että sen asian unohtaminen ei ole ollut helppoa.

Paperin palaessa mietin tapahtumaa hetki hetkeltä.

Mietin, kuinka olen viisi vuotta taistellut itseni läpi kaikesta paskasta.

Kuinka vaikeaa on ollut unohtaa, vaikka olisin halunnut sitä kaikista eniten.

Paperin palaessa loppuun murskaan tuhkat pieniksi palasiksi hiekkaan.

Levitän tuhkat hiekkaan, enkä kohta enää erota niitä maasta.

Huokaisen ja ajattelen, että nyt se on ohi.

Voin vihdoin alkaa hengittämään."

"18 vuotta tuli täyteen tänään.

Niin kauan olen ollut täällä.

Ensimmäiset 12 vuotta olivat elämäntäyteisiä.

Seuraavat 6 vuotta sisälsivät pahaa oloa, kuolemantoiveita, itsetuhoa, ahdistusta ja poissaolokohtauksia.

Joka päivä oli paha olla enkä osannut odottaa parempaa.

14 vuotiaana otin askeleen eteenpäin.

Uskalsin hakea apua, vihdoin.

Asiat alkoivat mennä eteenpäin, mutta silti oli joku, joka piti minua paikoillaan.

Joku, joka esti menemästä eteenpäin.

Se oli se asia, joka minulle tapahtui 12-vuotiaana.

En pystynyt puhumaan siitä kenellekkään. 

Pidin sen sisälläni kaikki ne vuodet.

Opettelin pärjäämään yksin.

Sinä aikana se oli saanut raivattua sisältäni tilaa, jota voisi alkaa tuhota.

Olin kokonaan sen vallassa.

Tein kaiken mitä se halusi.
Tuhosin itseäni erilaisilla tavoilla, jotta sisälläni oleva paha olo olisi päässyt jotenkin ulos.

Sillä tavalla sain hetken aikaa tuntea jotain muuta kuin pahaa.

Häpesin arpia niin paljon, että hautauduin isoihin vaatteisiin ja pidin hupparin hihat visusti alhaalla, vaikka olisi ollut kuinka kuuma.

Jossain vaiheessa tajusin siirtyä jalkoihin.

Sieltä kukaan ei näkisi niitä, ellen olisi uimassa jota tein vain harvoin ja tietyssä seurassa, jossa kaikki tiesivät siitä.

Mutta lopulta olen saanut lääkkeiden ja terapian myötä kerrottua niitä asioita, jotka eivät jätä rauhaan ja painavat maahan.

Välillä olen ollut todella pohjalla.

Aina silloin tällöin olen jaksanut kiivetä pohjalta ylöspäin, kuitenkaan saavuttamatta pintaa.

Välillä vieläkin putoan pohjalle ja joudun turvautumaan terään, mutta onneksi ne kerrat ovat enää harvassa.

"Sit kun tää on ohi mä voin istua alas.

Ja viimeistään sillo se pallo tippuu jalast.

Ei enää taakkaa ei masennuksii syvimpii,

vaa tyytyväine hymy.

Mä sentään yritin"