No one can do anything

Katson peilistä itseäni.
Oksettaa.
Tekisi mieleni olla syömättä mitään niin kauan, että olisin sopiva.
Mutta minulta ei löydy tarpeeksi tahdonvoimaa.
En ole tarpeeksi vahva, jotta pystyisin.
Joten minun pitää tehdä se muuta kautta.
Juoksemalla, lenkkeilemällä ja käymällä salilla.
Aina.
Vaikka maitohapot polttaa lihaksia, jaksan silti suorittaa loppuun.
On pakko.
Muuten siitä seuraa rangaistus.
Tapahtuu se sama, mikä on aina ennenkin tapahtunut.
Se, mistä yritän päästä irti, mutten koskaan onnistu.
Tulen varmaan aina olemaan riippuvuuden vanki.

Nyt ei vaan riitä voimat taistelemaan sitä vastaan.
Ei se haittaa jos muutama uusi tulee vanhojen sekaan.
Ei se olisi mitään uutta.

Kunhan työt loppuvat, voin aloittaa kunnolla.
Jos vaikka sitten minusta tulisi sopiva.
Vihdoin.

Kun sanoja ei ole

Kulunut viikko kuvina:

Ahdistus nostaa päätään taas.
Se pureutuu tyttöön lujasti kiinni.
Ei päästä helpolla.

Tytön mielen valtaa halu tuhota itseään.
Tehdä se minkä on tehnyt aina.
Mutta ei pysty enää tekemään.
Hän istuu lattialla terä kädessä, muttei pysty tekemäään mitään.
Tyttö tietää, että se on väärin, eikä auta kuin hetken.
Ja kaiken lisäksi hän lupasi kaverilleen, että menee huomenna uimaan.
Eihän hän sitten voisi enää sortua.

Jotenkin tämä paha olo on saatava pois.
Oksentamaan tyttö ei pysty.
Hän on yrittänyt monesti, muttei vain osaa.
Ihan hyvä, tavallaan.

Keneltä pyytää apua kun kukaan ei ymmärrä?
Kukaan ei ymmärrä, kuinka paljon tyttö vihaa itseään.
Peilikuvaansa.
Painoaan.
Ulkonäköään.
Kaikkea.

Hän haluaisi olla eri kehossa.
Jossain muualla.
Mutta ei voi.
Hän voi vain yrittää muokata nykyisestä sopivampaa.
Onnistuuko hän koskaan?

Eteenpäin hukkuneena tuulessa

Ahdistaa.

Pää on samalla tyhjä ja täynnä sekalaisia ajatuksia.

Pitäisi jotain saada kirjoitettua, mutta en saa mitään järkevää aikaiseksi.

Lääkkeetkin väsyttävät, muttei tarpeeksi.

Haluan nukkua.

Nukahtaa vihdoin.

En voi nukkua montaa tuntia kun pitää herätä jo töihin.

Tämä työ imee kuiviin.

Se ei ole henkisesti raskasta, mutta fyysisesti ehkä liiankin.

Varsinkin, kun en pysty olemaan ihan kokonaan mukana.

Selkään sattuu vielä.

Välillä joka päivä.

Välillä on muutamia hiljaisia päiviä.

Joka päivä taistelen kuitenkin sen saman asian kanssa, kuin olen nyt nämä viimeiset neljä kuukautta taistellut.

Olenko heikko, jos en jaksa enää?

Tee mitä pitää

Sydän lyö liian tiheään.
Tunnen kuinka kohtaus iskee päälle.
En jaksa taistella sitä loppuun.
En jaksa taistella riippuvuutta vastaan.
Teen sinne mistä kukaan ei sitä näe.
En ole tyytyväinen eilisen päivän syömisiin.

Tajusin, että olen riippuvainen muista.
En usko, että kukaan on minusta.

Huolestutan muita laihduttamalla.
En tosin tahallani heitä huolestuta.

Satutan itseäni ja samalla muita.
En näe tekemisissäni mitään väärää.
Teen näin, koska ansaitsen tämän.
Koska niin minusta tulee siedettävämpi.
Jollain tavalla parempi.

Mutta kuitenkin haluaisin vain, että tämä loppuu.
Että pääsisin jo siihen tavoitteeseen.
Pääsisin menneisyydestäni irti-
Pääsisin riippuvuudestani irti.
Sitä ennen jatkan samalla tavalla kuin tähänkin asti.

En ehkä sittenkään tiedä enää mikä on minulle hyväksi.

Jos vaikka sitten viha katoaisi

Katson peiliin.

Näen siellä tytön, joka pelkää elää.

Pelkää, ettei tule koskaan olemaan tyytyväinen itseensä.

Hän tekee joka päivä töitä sen eteen, että voisi joskus häpeilemättä olla julkisilla paikoilla.

Juoksuaskel toisensa perään.

Hengenahdistusta.

Maitohappoja.

Toiveita, että olisi paljon laihempi.

Mutta hän ei voi laihtua enää hirveästi.

Muut ovat jo nyt huolissaan tytöstä.

Käskevät hänen syömään ja olemaan liikkumatta niin paljoa.

Tyttö itse haluisi vain laihtua.

Hän haluaa tulla kevyemmäksi.

Näyttää muille, että pärjää itsekseen.

Näyttää itselleen, että pystyy edes johonkin.

Lopulta toivon, että muut eivät olisi huolissaan.

Pärjään ihan hyvin näinkin.

Jos en osaa lopettaa tätä ajoissa, pyydän apua.

Lupaan sen.

Kun tarpeeksi jotain haluaa, löytää kyllä keinot

"Kauhee ku oot laihtunu!"
"Siun solisluut näkyy hirveen selvästi"
"Ala syömää jotai, ettet kuihdu"

Pääni sisällä joku taputtaa ja iloitsee saavutuksilleni.
Ulkoisesti kiellän kaiken, "enkä ole ja näkyvät siunkin solisluut", on puolustukseni.
Olen iloinen saavutuksistani, mutta en haluaisi muilta huomiota.
Aion vieläkin jatkaa samaa rataa.
Koska vielä on varaa.

Kumpi on oikea minä?
Ulkoinen, joka kieltää vai sisäinen, joka iloitsee?

Toivon, että ääriviivani pienenisivät.
Teen joka päivä töitä sen eteen.
Yritän tehdä itsestäni siedettävän näköistä.

Täytän päiväni töillä ja urheilulla.
Kun en ole töissä, urheilen.
Jostain löydän virtaa, vaikka työt vievät suurimman osan jaksamisestani.

Kyllä tämä tästä, kunhan jaksan jatkaa.