Väsynyt ja nujerrettu

Parin unettoman yön seurauksena päätin tulla päivittämään tätä blogia. 

Olo on erittäin väsynyt ja nujerrettu kaiken tämän kivun keskellä. 

Jouduin hakemaan päivystyksestä lisävirtaa itseeni. 

Sain kipu- ja pahoinvointilääkettä suonensisäisesti. 

Muutamia kertoja aiemminkin olen hakenut samaisen satsin. 

Turhauttaa, kun suunnitelmat karahtaa kiville kehon vastarinnan takia. 

En haluaisi olla näin kipuinen ja väsynyt. 

En haluaisi, että saatan joutua perumaan suunnitelmat minä hetkenä hyvänsä.
En haluaisi kantaa tätä kipua päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. 

En haluaisi olla näiden kipujen vanki. 

Mutta kysyikö kukaan minulta mitä haluan? 

Ei. 

Kipu tuli elämääni yhtä yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta. 

Aluksi en edes tajunnut mistä oli kyse. 

Kiersin lääkäriltä toiselle. 

Tutkimuksesta toiseen. 

Kokeiltiin monta erilaista lääkettä joilla yritettiin saada kipuja kuriin. 

Lopulta sain kivulle nimen: pitkäaikainen kipuoireyhtymä, joka johtui selkärangan nikaman murtumasta.

Olin helpottunut. 

Jopa iloinenkin. 

Sain kivulle nimen. 

Sain nimen, johon vedota jotta saisin kerrottua ihmisille, että minuun oikeasti sattuu. 

Välillä olen erittäin katkera ja vihainen itselleni, että menin laskemaan siitä reilistä, joka oli tämän kaiken alku. Mutta kuitenkin olen hyväksynyt sen tosiasian, että vaikka olisin jättänyt laskematta siitä reilistä, tämä olisi voinut käydä jossain muualla. 

Tätä ei saa katumalla tai jossittelemalla pois. 

Tämä on nyt arkeani ja se on hyväksyttävä. 

Joudun syömään kipulääkkeitä joka päivä ja se on hyväksyttävä. 

Joudun liikkumaan kevyesti ja varomaan liikaa rasittamista. 

Joudun miettimään päivän tekemiset välillä liiankin tarkkaan jotta selkä ei rasitu liikaa. 

Kaikki tämä minun on vain hyväksyttävä.

Päivästä toiseen, tunnista toiseen

Jalat ei jaksa.
Ne ei kanna.
Vielä olisi matkaa.
Vielä pitäisi juosta.
Jaksan?
En jaksa?
Jaksan, muuta vaihtoehtoa ei ole.

Pakko.
Pakko jatkaa.
Pakko jaksaa.
Pakko liikkua.
Miksi?

Olenko epäonnistunut jos en jaksa?
Olenko luovuttaja jos en jaksa?
Olenko heikko jos en jaksa?
Kyllä.

En ikinä saavuta tavoitettani jos keskeytän.
Tai hidastan.
Ei ole enää kauaa aikaa, mutten tiedä jaksanko siihen asti.
Kivut ovat kovat, enkä saa hetkeäkään rauhaa niiltä.
Pilleri toisensa jälkeen.
Toivon että joku tai jokin auttaisi.

Kai ehjin siivin me vielä joskus liidetään?

Krooninen kipu.

Rintarangan nikaman murtuma.

Kolmiolääkkeet.

Kipupoli.

Lääkäri.

Hoitaja.

Röntgen.

Magneettikuva.

Kuntoutus.

Akupunktio.

Fysioterapia...

Voisin jatkaa listaa vielä pitkään.

Listaa, joka kertoo elämästäni viime vuoden helmikuusta tähän päivään.

Tästä matkasta, jonka olen kulkenut tähän pisteeseen.

En jatka tämän enempää.

Sanon vain yhden sanan: kipuhelvetti.

Se kuvaa hyvin tätä kaikkea.

Kun luulet, että olisi alkanut helpottaa, olet väärässä.

Kun luulet, että pystyisit tekemään rankkoja treenejä, olet väärässä.

Kun luulet, että voisit vähentää lääkitystä, olet väärässä.

Päivästä toiseen huomaat olevasi väärässä ja näiden kipujen vanki.

Voin päättää joko luovuttaa tai jatkaa elämistä.

Luovuttaminen olisi helpompaa.

Mutta en minä ole tottunut menemään helpoimmasta päästä.

En minä ole tottunut hellittämään otetta, vaikka en välttämättä jaksaisi enää sekuntiakaan.

En minä ole tottunut kuuntelemaan kehoani, joka huutaa aikalisää.

Olen tottunut menemään täysillä tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Olen tottunut tukkimaan korvani kehoni avunpyynnöiltä ja kavereiden huolestumisilta.

Taitaa olla aika miettiä uudestaan tekemisiäni.

Asioita joihin totun.

Tiedän miltä tuntuu, kun sattuu koko ajan.

Tiedän miltä tuntuu, kun kipu ei helpota hetkeksikään.

Tiedän miltä tuntuu, kun on mietittävä riittääkö omat voimavarat arjen pyörittämiseen.

Tiedän miltä tuntuu, kun on pakko pysähtyä ja kysyä itseltään kuinka voi tänään.

Ja kaikista eniten tiedän miltä tuntuu, kun on epävarma omasta jaksamisestaan.

Ei tiedä kuinka kauan jaksaa tätä.

Ei voi olla varma ettei pahankaan päivän tullen tee jotain mikä lopettaisi edes hetkeksi tämän tuskan.

Eilen oli huono päivä.

Selkä kipuili kovaa.

En päässyt kävelemään pitkälle.

Rasitusvamma polvessa kipuili myöskin, joka esti oikean jalan nostamisen melkein kokonaan.

Riippuvuus koputti taas oveen, enkä voinut olla avaamatta.

Vaikeinta on itsensä voittaa, mut loppuun asti sitkeät koittaa

Torvi tuuttaa.

Aika juosta Puijon hyppyrimäen huipulle.

Ensimmäiset 100 metriä menivät suht helposti.

Vasta köysiverkon alettua alkoivat ongelmat.

Ennen naisten finaalia tullut sadekuuro oli kastellut muovimäen, joten mäki oli liukas ja oli vaikea sovittaa askelia köysiverkon solmujen mukaan.

Katsoin aika ajoin ylös ja toivoin jo olevani ylhäällä.

Tuntui kuin olisin jo juossut ikuisuuden.

Lopulta olin kuitenkin "huilipisteellä", jossa oli tarjolla vettä, ennenkuin kisan kovin osuus oli edessä.

Viimeiset 100 metriä olivat tuskan täyteiset.
Selkä teki tiltin ja oli todella vaikea yrittää enää jatkaa.

Lähdin pienen hengähdystauon jälkeen kipuamaan viimeistä nousua.

Ramppi, joka erotti alastulomäen ja hyppyrin nokan oli todella liukas ja jalat eivät meinanneet pysyä radalle rakennettujen lankkujen päällä.

Suurimman osan matkasta nousin enemmän käsivoimalla kuin jaloilla.

Jatkoin kuitenkin sisun ja tahdonvoiman avulla.

Jalat tekivät töitä samalla, kun yritin siirtää ajatuksia selän kivusta pois.

Loppumatka meni melkeinpä kokonaan hampaita kiristellen.

Hoin itselleni, että on pakko jaksaa, en voi luovuttaa enää tässä vaiheessa.

Aikaa oli kulunut ikuisuus ja selän kipu oli yltynyt todella kovaksi, kun viimein saavutin huipun.

Nostin molemmat jalkani viimeisen rappusen päälle ja hengitin syvään: "Olin vihdoin päässyt huipulle. Tein sen mitä en uskonut olevani kykeneväinen tekemään.

Ylitin itseni, rikoin rajani ja selvisin hengissä."

Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä

Kannatellessani kummilastani sylissä ristiäistilaisuudessa tajuan, että tämän enempää en tarvitse.

Olen kahden suloisen lapsen sylikummi.

Yritän parhaani mukaan olla molempien elämässä läsnä.

Haluan olla parempi kummi molemmille kuin minun kummini ovat olleet minulle.

Ja mikä tärkeintä, olen onnellinen.

Juuri nyt.

En voinut olla hymyilemättä ja tuntematta ylpeyttä katsoessani kummilastani kun hän lepäsi sylissäni.

Nämä ovat niitä hetkiä, joiden takia jaksan jatkaa eteenpäin.

Vaikka kivut olisivat kuinka suuria ja luovuttaminen olisi mielessä, en voi lähteä.

En vaan voi.
Välitän näistä kahdesta lapsesta paljon ja toivon koko sydämestäni, että molemmat saisivat onnellisen ja pitkän elämän.
Vaikkei saisikaan, olen iloinen että saan olla mukana tukemassa näiden kasvua.

"Yksi pieni elämä, suuri valo sisällä.
Katson hiljaa nukkuvaa, katson lohdun kantajaa.
Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä, 
sillä saattajani on vastasyntynyt."

Onko vielä toivoo?

22.2.2014

"Syvään hengittäminen sattuu.

Loma meinasi loppua lyhyeen.

Rinteessä kaatuessani selkä rusahti pahan kuuloisesti.

Ensiavussa ei osattu sanoa oikein mitään.

Särkylääkkeiden avulla pitäisi jaksaa loppuloma.

En tiedä jaksanko, mutta en haluaisi luovuttaa..."

24.2.2014

"Kaaduin uudestaan.

Joudun menemään huomenna röntgenkuviin.

Pelottaa, en halua tietää mitä siellä sanotaan."´

Mietin aina välillä sitä päivää.

Sen tapahtumia minuutti minuutilta.

Välillä herään siihen kun kuulen sen rusahduksen mielessäni.

Ja niinä hetkinä toivon, etten olisi koskaan lähtenyt laskemaan sitä rinnettä.

Siitä on nyt tasan vuosi.

Vuosi sitten tähän aikaan makasin sängyllä autuaan tietämättömänä siitä, että selkärangassani on murtuma.

Vuosi sitten 12 tuntia sitten istuin autossa.

Olimme matkalla kohti laskettelukeskusta. 

Iloisena ja valmiina laskemaan seuraavat kolme päivää.

En tiennyt silloin, että tästä tulisi näin kova taistelu.

Taistelu kipuja vastaan.

Jos tätä olisi alkuvaiheessa hoidettu hyvin, oltaisiin aloitettu kuntoutus tarpeeksi ajoissa tai jos joku asiantuntija olisi osannut katsoa oikein röntgenkuvat ja magneettikuvat, ehkä tästä ei olisi tullut näin pitkäaikaista.

Nyt olen kipupolilla asiakkaana, jossa hoidetaan vaikeita kipukroonikkoja ja yritän taistella itselleni parempaa hoitoa.

Vahvempia lääkkeitä.

Melkein kaikki hoitomuodot on kokeiltu läpi.

"Pari vuotta menee siinä, että se paranee."

Haluaisin uskoa, että jaksan vielä sen toisen vuoden.

Tällä hetkellä pää on aika sumuinen niiden vahvempien lääkkeiden vuoksi, mutta ainakaan en tunne kipua niin paljon.

En tiedä kylläkään, kuinka kauan voin niitä lääkkeitä syödä ennenkuin ne alkavat aiheuttaa riippuvuutta.

Se tästä vielä puuttuisikin.

Tämän vuoden aikana olen yrittänyt elää ja opiskella mahdollisimman normaalisti.

Helppoa se ei ole ollut ja useasti olen tahtonut jäädä makaamaan sängylle kun muut lähtevät töihin.

Joku voima minut on kuitenkin saanut nostettua ylös sängystä ja ahertamaan koulussa ja töissä.

Olen vielä yleensä koulun jälkeen mennyt salille ja lenkillekkin.

Voin vaan ihmetellä, kuinka ihmeessä olen tämän koko vuoden jaksanut ja pysynyt näinkin hyvin koossa.

Kesä oli helpompaa kipujen kanssa, kun oli lämmintä ja aurinko paistoi.

Vaikka lenkkeilin melkein kaksi kertaa päivässä joka päivä ja kävin salilla, en silti kokenut kovaa kipua.

Nyt kipukin palasi, kun tuli kylmemmät ilmat.

Marraskuussa jouduin pyytämään ensimmäistä kertaa sairaslomaa.

Jouduin lähtemään päivystykseen kovien kipujen takia, enkä toista kertaa suostu menemään sinne.

"Silmät täyttyy kyynelistä.

Makaan sikiöasennossa sohvalla tyynykasan päällä paksun viltin alla.
Yritän hengittää syvään, muttei se onnistu.
Sattuu niin kovin, että oksennan."

Minua on käsketty luottamaan siihen, että kyllä tämä tästä ja uskomaan että kivut häviää.
Voin sanoa, että tässä alkaa usko olemaan lopussa lääkäreitä ja itseäni kohtaan.
Vuosi pitäisi vielä selvitä ja sen jälkeen kipujen pitäisi olla poissa.
Suuret odotukset on seuraavaa vuotta kohtaan.

Kai tälläkin joku tarkoitus on ollut.
Ehkä tulen sen ymmärtämään joskus.
En toivo samanlaista kohtaloa kenellekään.

Lopuksi voin vain todeta, että kai olen jotenkin kasvanut vahvemmaksi tämän kokemuksen jälkeen.
Tottakai toivon, että näin ei olisi käynyt, mutta en välttämättä päivääkään vaihtaisi pois.

"Väsynyt oon, odottamaan.

Numero kädessäni toivon, että mua kuunnellaan.

Taas uudet lääkkeet, näillä se lähtee, sanovat.

Näetkö silmäni palavat?

Ei se mee vaan niin, hei ei se mee vaan niin...

Stella - 25

Kun on alhaalla käynyt, niin huipulla tuulen tuntee

Laitan monot jalkaan.
Kädet tärisevät, kun alan kiristämään nauhoja.

Otan laudan takapenkiltä.
En ole koskenut siihen kaatumisen jälkeen.
Tämä on ensimmäinen kerta melkein vuoteen.
Pelonsekaisin tuntein ostan kolmen tunnin hissilipun.
"Kyllä sie nyt sen jaksat", ajattelen.

Pääsen rinteeseen.
Laitan jalat siteisiin ja kiristän ne.
Hengitän syvään.
Sydämeni jättää muutaman lyönnin välistä.

Kerään itseni ja lähden laskemaan.
Lasken hitaasti ja haparoiden.
Kaatuminen iskeytyy mieleen.
Kuulen selän rusahduksen mielessäni uudelleen.

En ole varma onko tämä järkevää vielä.
Jos yritinkin liian aikaisin.
Jos tästä seuraakin takapakkia.

En mieti sen enempää.
Olen valmis ottamaan sen riskin, että tämä ei päättyisikään hyvin.
Kerkesin laskemaan muutaman laskun, kunnes kaaduin.
Laskin puuterilumessa pientä kantoa päin ja kaaduin.
Kaaduin selälleen, suht pehmeään mutta kuitenkin tarpeeksi kovaan.
Selkään alkoi sattua taas tuskaisen kovaa.
Makasin selällään ja yht'äkkiä mieleeni tulvi kuvia edellisestä kaatumisesta.
Hetki hetkeltä kuinka se kävi.
Päättyen siihen, että makasin selällään peläten etten pystyisi nousemaan siitä omin avuin.

Nousin ylös ja näin kaverini huolestuneen ilmeen.
Hän kyseli olenko kunnossa ja vakuutin olevani, vaikka totuus oli aivan toinen.

Päätin etten välitä selästäni tänään enää.
Olen niinkuin siihen ei olisikaan sattunut mitään.
Yritin elää hetken ilman kipua.
Vaikeaa se oli, mutta yrittämisen arvoista.

Käytiin kaksi kertaa tauolla ja molemmilla kerroilla piti ottaa kipulääke, vaikka tiesin ettei tilanteeni niillä parane.

Viimeiset kolme laskua olivat kivun täytteiset. 
En pystynyt siirtämään ajatuksia millään kivusta.
Päätin kuitenkin, että lasken loppuun asti, oli selkä kuinka kipeä tahansa.
Kun lähdimme kotiin, en pystynytkään ajamaan enää takaisin.
Olin tehnyt pahan virheen.
Yliarvioin kykyni elää normaalisti.
Kaverini ajoi meidät kotiin, kun minä makasin etupenkillä jäinen muovipussi selkäni alla.
Olin taas pettänyt itseni.
Luulin, että olisi alkanut helpottamaan.
Olin aika väärässä.

Tänään, neljä päivää laskemisesta olo on kivuliain pitkään aikaan.
Pitäisi pystyä olemaan töissä ja koulussa.
En tiedä kuinka pystyn.
En voi seisoa kauaa aikaa, eikä istuminenkaan auta.
Lattialla makaaminen on ainut asento, joka auttaa.
Mutta minulla ei ole mahdollisuutta olla sellaisessa asennossa tänään.
Ei ole mahdollisuutta jättää tämän viikonlopun töitä väliin.
Tarvitsen ne rahat, jotka viikonlopuista saan.
En kuuntele kehoani nyt.

Tunnen kivun, mutten anna sille liikaa valtaa.
Kärsin, mutta kai minä sen ansaitsen.
Teen kolmea asiaa samaa aikaa.
Olen työssäoppimassa, koulussa ja töissä.
En osaa hiljentää vauhtia.
Olen kuin tikittävä aikapommi.
Räjähdän hetkenä minä hyvänsä.
Edes ystävien näkeminen ei saa hymyä kasvoilleni kuin hetkeksi.
Ja olen liian väsynyt esittämään, että minuun ei sattuisi.
Minuun sattuu.
Ja helvetin kovaa.
En saa lääkkeitä avuksi.
Ne väsyttävät liikaa, enkä voisi tehdä yövuoroja jotka tuovat minulle parhaimman palkan.

En vain voi romahtaa.
Hyytyä.
Jättää muita pulaan.
On pakko jaksaa.
Pakko jatkaa.
Tilanne on melkein sama kuin kesällä.
Urheilin hulluna.
Monta lenkkiä päivässä ja salit päälle.
Kävin töissä joka päivä.
En pysähtynyt katsomaan miten minulla menee.

Jälkikäteen tajusin ettei mennyt hyvin.
Söin liian vähän verrattuna liikkumisiini.
Näännytin itseäni.
Inhosin jokaista osaa kehossani.
Vihasin itseäni.
Pystyin tekemään kaiken tuon, koska kivut eivät vieneet kaikkia ajatuksia.
Tai suurinta osaa voimistani.
Uskon, että osasyy siihen oli lämpimät ilmat.
Selkääni ei sattunut niin paljoa, kun olin ulkona auringossa.

Fysioterapeutin mukaan en osaa hengittää oikein.
Olen koteloinut itseni kovan kivun vuoksi.
Hän on luultavasti oikeassa.
Kun yritän hengittää syvään, sattuu enemmän.
Tuntuu, kuin joku löisi puukolla lapaluiden väliin.
Se kipu lamauttaa melkein kokonaan.
Helpompaa on hengittää pinnallisesti.

Olen monta kertaa miettinyt mikä saa jaksamaan.
Mikä saa minut nousemaan joka päivä sängystä ylös, vaikka aina herätessäni tunnen kuinka kipu on vieläkin läsnä.
Kuinka en vieläkään ole päässyt eroon siitä, vaikka niin paljon haluaisin taas elää "normaalia" elämää ilman tätä.
Kai minusta löytyy sitä tietynlaista vahvuutta ja periksiantamaattomuutta.
Välillä tuntuu kuitenkin, että olen heikko jos en olekaan päivän aikana päässyt tekemään mitä olin suunnitellut.
Silloin on vain pitänyt antaa kivulle valta ja sanoa itselle ei.

Sairaslomapäiviä on kertynyt vuoden aikana vain 9 päivää.
Tarvetta olisi ollut paljon enempään.
Olen kai vain liian tunnollinen opiskelija.
En halua jäädä tämän takia muista jälkeen.
Opettajat ovat sanoneet, että minulla on mahdollisuus valmistua etuajassa.
Arvioitu valmistumisaika on helmikuun lopussa, luultavasti maaliskuun alussa.
Opettajat pelkäsivät etten valmistuisikaan samaa aikaa muiden kanssa ja nyt onkin mahdollisuus, että valmistun aiemmin.
Pidän sitä ihmeenä.
Todellisen taistelun tuloksena.
Sen eteen on kyllä saanut taistella ja tehdä töitä.
Kurssisuoritukset eivät ole tulleet helpolla.
Olisin pystynyt parempaankin, mutta puhti loppui kesken.
Olen tyytyväinen siihen, ettei todistukseeni ole tähän mennessä tullut yhtään ykköstä.

Olen helpottunut sitten, kun saan tämän tutkinnon suoritettua.
Vasta sitten voin hengähtää vähän aikaa.

Monet lääkärit eivät ole ottaneet minua tosissaan.
Ainut kuka otti, oli yksityisen puolen lääkäri, mutta minulla ei ole varaa käydä niin montaa kertaa siellä kuin olisi tarpeen.
Luulen. että jos olisin menettänyt työkykyni ja ottanut enemmän sairaslomapäiviä, minut otettaisiin tosissaan.
Eihän kukaan näin hyvin pärjäävä voi kärsiä kovista kivuista.
Olen yrittänyt monta kertaa pyytää vahvoja kipulääkkeitä.
Vastaus on aina sama: Ei voida kirjoittaa, koska on liian suuri riippuvuusriski.
Niinpä tietysti.
Suomiko hyvinvointivaltio?
Ja paskat.
Jos opiskelijana ja 18-vuotiaana pitää kärsiä kovasta kroonisesta kivusta saamatta siihen hyvää hoitoa tai edes parempaa kipulääkitystä kuin perus-Burana, en pysty sanomaan tätä hyvinvointivaltioksi.
On mielestäni parantamisen varaa.
Mutta näillä mennään mitä on.
En luovuta, vaikka tekee tiukkaa.
Yritän parhaani ja toivon, että se riittää.

"Lopulta korjaa kuolema, se on ainoo, mikä on varmaa.

Kun kristallipallon pintakin on lumisateinen tai harmaa.

Ilman vuoronumeroa jonotetaan, läpi elämämme jotain odotetaan.

Käytetään päivämme häpeämällä, vaikka lopultakaan tää ei oo niin ikävää."

Kaija Koo - Ja mä laulan

Mikä on se jokin jolla itsesi keräät?

Mietin viime viikon lauantaita.
Jo aamusta tuntui, ettei tästä päivästä voi tulla hyvä.
Oli huono olla fyysisesti ja henkisesti.
Lähdin kuitenkin ystävieni kanssa Helsinkiin.
Liian monta kertaa kipu kävi sietokykyni rajalla.
Olisin halunnut jäädä siskoni asunnolla nukkumaan.
Patjan päällä makaaminen poisti kipua vähän.
Menin ystävieni kanssa peliin, jossa onneksi sai istua.
Pelin jälkeen kipu palasi samanlaisena kuin oli koko päivän ollut.
Turhauttavan kovana.

Päästessäni junaan huokaisin syvään.
Yli puolessa välissä ollaan.
Yritin nukkua, mutten löytänyt sopivaa asentoa.
Päästessäni junalta toivoin, että pitkin päivää syömäni
särkylääkkeet alkaisivat pikkuhiljaa helpottamaan.
Toivoin turhaan.

Ilta jatkui vielä töiden merkeissä.
Kannoin laseja pöydistä ja puskin tiiviin ihmisjoukon läpi ison tuoppikasan kanssa kerta toisensa jälkeen.
Joka kerta kun pääsin tiskialtaan luo, hengitin syvään.
"Tämä työ vie kaikki voimat."
Pääsin tuntia aikaisemmin, kuin olisi pitänyt päästä.
Enää jäljellä olisi kotimatka ja pääsisin vihdoin omaan sänkyyn.

Neljän aikaan yöllä, 21 tuntia liikkeellä olleena makasin vihdoin sängyssäni peiton alla.
Silloin se iski.
Aivan kauhea kipu, joka sai minut haukkomaan henkeäni.
En pystynyt hengittämään syvään.
Yritin kääntyillä ja etsiä sopivaa asentoa, mutta turhaan.
En tiedä kuinka kauan siinä kesti, mutta lopulta lääkkeet alkoivat vaikuttaa sen verran, että löysin asennon, jossa oli helpompi olla.
Silloin ajattelin, "En katunut hetkeäkään lähtemistä.
Olin voittanut hetkeksi aikaa kipuni, enkä antanut sen hallita elämääni.
Vaikka aamulla mietin matkan väliin jättämistä, olen nyt onnellinen siitä, että lähdin.
Vaikka nyt kivut ovat kovemmat kuin koskaan aiemmin, makaan tässä monta kokemusta rikkaampana.

Voitin kipuni, vaikkakin vain ohikiitäväksi hetkeksi.
Joskus voitto voi olla riskiä suurempi.
Ja nyt se oli.

Tie pois kivusta on kulkee kivun läpi

Pahin asia tapahtui.
Se mitä pelkäsin.
Joudun hyväksymään kivun osaksi itseäni.
"Opi hyväksymään kipu ja luota, että se häviää joskus."
Voi jos se olisikin niin helppoa.
Jos pystyisinkin hyväksymään sen sormia napsauttamalla.

Turhauttaa.
Vaikein asia tässä kaiken keskellä.
Kivun hyväksyminen.
Kuinka hyväksyä se, ettet enää voi kävellä pitkiä aikoja kaupungilla kavereiden kanssa?
Et voi enää istua pitkiä aikoja.
Tehdä autolla pitkiä matkoja ilman taukoja vajaan tunnin välein.
Et voi ehkä koskaan enää tuntea sitä, kun ei satu.

Tämä kaikki minun pitää vain hyväksyä tapahtuvaksi.
Miten hyväksyä kaikki ilman, että olo huononee ja pää hajoo?
En saa edes kipulääkkeitä avuksi riippuvuusriskin vuoksi.
Yritä siinä sitten jaksaa.

Loppuun asti

Pääni sisällä on kauhea kaaos.
En tiedä ketä uskon, kun en osaa uskoa keneenkään.
Varsinkaan itseeni.

Ääni pääni sisällä käskee rankaisemaan.
Juoksemaan vielä yhden kilometrin.
Tekemään vielä yhden sarjan.
Puristamaan vielä jostain lisää voimia, vaikka tuntuu ettei minulta löydy tämän enempää.

Samaa aikaa toinen ääni käskee taistelemaan vastaan.
Tällä hetkellä rankaisen itseäni.
Rääkkään itseäni salilla ja lenkillä.
Teen mitä tahansa, jotta olisin sopiva.
En tiedä kuinka kauan siinä menee.
Toivon, että jaksan sinne saakka.
Toivon, että kehoni jaksaa sinne saakka.
Tämän kaiken jälkeen tulen olemaan tyytyväinen, etten luovuttanut.
Että jaksoin uskoa siihen unelmaan, että olen tyytyväinen peilikuvaani.
Että minulla on litteämpi maha ja pienemmät reidet.
Sopusuhtaiset kädet ja käsivarret.

Kunpa se tapahtuisi pian, koska en tiedä kauanko jaksan tätä.
En kehtaa sanoa ääneen mitä haluaisin tehdä itselleni, kun sairas mieli astuu kehiin.

Kun mikään ei riitä

Puolikas hymy kaiken keskellä

Omat voimat hiipuvat samalla kun lehdet tippuvat puista.
Kun päivät alkavat kylmetä ja tuuli on jäätävää.
On kylmä ja väsyttää.
Ei auta, vaikka laitan paljon päälle tai nukun enemmän kuin aiemmin.
Tämä loppuu vasta, kun aurinko alkaa paistamaan.

Otan melkein joka aamu tarvittavan, koska en pärjää ilman sitä.
Kohta alkaisi työharjoittelu, jossa olen yövuorossa joka viikonloppu.
Pelottaa, etten jaksa tehdä sitä loppuun.
Että uuvun jo heti ensimmäisillä viikoilla.
Minun on pakko jaksaa.
Pakko tehdä se nyt alusta loppuun.
En voi jättää sitä roikkumaan keväälle.
En ole varma jaksaisinko sitä silloinkaan.

Ehkä tämä jossain vaiheessa loppuu.
Ennen kuin olen liian pohjalla, ettei sieltä ole nousua.

Kännykän luonnoksista:

Syntymäpäivätyttö

"Sytytän paperin tuleen.

Se palaa heikosti.

Joudumme taistelemaan, että se lähtisi palamaan.

Mieleeni muistuu se, kuinka olen joutunut taistelemaan sen asian

kanssa kauan.

Tämän paperin polttaminen on vaikeaa, ja se muistuttaa siitä,

että sen asian unohtaminen ei ole ollut helppoa.

Paperin palaessa mietin tapahtumaa hetki hetkeltä.

Mietin, kuinka olen viisi vuotta taistellut itseni läpi kaikesta paskasta.

Kuinka vaikeaa on ollut unohtaa, vaikka olisin halunnut sitä kaikista eniten.

Paperin palaessa loppuun murskaan tuhkat pieniksi palasiksi hiekkaan.

Levitän tuhkat hiekkaan, enkä kohta enää erota niitä maasta.

Huokaisen ja ajattelen, että nyt se on ohi.

Voin vihdoin alkaa hengittämään."

"18 vuotta tuli täyteen tänään.

Niin kauan olen ollut täällä.

Ensimmäiset 12 vuotta olivat elämäntäyteisiä.

Seuraavat 6 vuotta sisälsivät pahaa oloa, kuolemantoiveita, itsetuhoa, ahdistusta ja poissaolokohtauksia.

Joka päivä oli paha olla enkä osannut odottaa parempaa.

14 vuotiaana otin askeleen eteenpäin.

Uskalsin hakea apua, vihdoin.

Asiat alkoivat mennä eteenpäin, mutta silti oli joku, joka piti minua paikoillaan.

Joku, joka esti menemästä eteenpäin.

Se oli se asia, joka minulle tapahtui 12-vuotiaana.

En pystynyt puhumaan siitä kenellekkään. 

Pidin sen sisälläni kaikki ne vuodet.

Opettelin pärjäämään yksin.

Sinä aikana se oli saanut raivattua sisältäni tilaa, jota voisi alkaa tuhota.

Olin kokonaan sen vallassa.

Tein kaiken mitä se halusi.
Tuhosin itseäni erilaisilla tavoilla, jotta sisälläni oleva paha olo olisi päässyt jotenkin ulos.

Sillä tavalla sain hetken aikaa tuntea jotain muuta kuin pahaa.

Häpesin arpia niin paljon, että hautauduin isoihin vaatteisiin ja pidin hupparin hihat visusti alhaalla, vaikka olisi ollut kuinka kuuma.

Jossain vaiheessa tajusin siirtyä jalkoihin.

Sieltä kukaan ei näkisi niitä, ellen olisi uimassa jota tein vain harvoin ja tietyssä seurassa, jossa kaikki tiesivät siitä.

Mutta lopulta olen saanut lääkkeiden ja terapian myötä kerrottua niitä asioita, jotka eivät jätä rauhaan ja painavat maahan.

Välillä olen ollut todella pohjalla.

Aina silloin tällöin olen jaksanut kiivetä pohjalta ylöspäin, kuitenkaan saavuttamatta pintaa.

Välillä vieläkin putoan pohjalle ja joudun turvautumaan terään, mutta onneksi ne kerrat ovat enää harvassa.

"Sit kun tää on ohi mä voin istua alas.

Ja viimeistään sillo se pallo tippuu jalast.

Ei enää taakkaa ei masennuksii syvimpii,

vaa tyytyväine hymy.

Mä sentään yritin"

Haluun olla vaan minä

Kirjoitin asennemuutoksesta ja siitä, kuinka pikkuhiljaa olen alkanut hyväksymään itseni.
Kirjoitin paljon kaikesta, mutta pyyhin ne kaikki pois.
Miksi?
Koska en itsekään uskonut niihin sanoihin.
Halusin uskoa, mutta joku sisälläni takoi vastaan.

Minulla on taas paha olla.
Ahdistaa, enkä tiedä miten päin on hyvä.
Yritän taistella terää vastaan, mutta tiedän että sortuminen helpottaisi edes hetken verran.
Sen verran, että ahdistus lähtisi pois.
Tavallaan mikään ei voi estää minua.
Ei se haittaa, vaikka tekisinkin, koska kukaan ei näe.
Paitsi, että se satuttaa ystäviäni.
Petän joka kerta heidät kun tartun terään.

Yritän taistella tätä oloa vastaan.
Otin tarvittavan ja odotan, että se vaikuttaa.
Ärsyttää, kun annosta nostettiin.
Minun piti päästä irti noista lääkkeistä.
En halua syödä niitä enää.
Mutten nuku ilman niitä.
Ja sen johdosta olo olisi vielä kamalampi kuin se on.
Haluan vain lähteä jonnekkin ja unohtaa kaiken.
Olla vain ja yrittää nauttia siitä kuka olen.
Ehkä vielä joskus.

Seitsemän kuukautta on pitkä aika

Pysähdyn ja hengitän syvään.
"Olen valmis", ajattelen pääni sisällä.
Lähden laskemaan rinnettä alas.
Hypin muutamasta hyppyristä ja lähestyn reiliä.
Liu'un reilin päälle ja vauhti loppuu kesken.
"Oi voi", kuuluu suustani kun tajuan, etten voi tehdä mitään.
Kaadun suoraan selälleni noin metrin korkeudesta.

Kuulen, kuinka selkä rusahtaa.
En pysty hengittämään kunnolla.
Hengitän pinnallisesti ja tunnen kivun selässäni.
Joku mies laskee lautaani päin ja kysyy, että "Sattuiko?".
Kiroilen mielessäni.

"Pääsetkö itse ylös?" hissityöntekijä kysyy, enkä tiedä mitä vastata.
En uskalla nousta seisomaan, jos en pystyisikään.
Jos olisikin käynyt jotain vakavaa, enkä pääsisikään itse ylös.
Nostan ylävartalon ylös. 
Vielä on puolet jäljellä.
Se pelottavampi puoli.

Irrotan jalat siteistä ja heitän laudan sivuun. 
Otan toisella kädellä tukea maasta ja nousen pystyyn.
Huokaisen syvään.
"Pääsin sittenkin itse ylös."

Hissityöntekijä soittaa minulle moottorikelkan, jolla pääsen rinne-ensiapuun.
Vähän ajan päästä moottorikelkka saapuu paikalle.
Raahaan lautaa perässäni ja istun kuljettajan taakse.

Tuon päivän johdosta tuli jokapäiväinen kipu.
Lukuisat käynnit sairaalassa.
Monet niellyt pillerit helpotuksen toivossa.
Lukemattomat turhautumisen kyyneleet sopivaa asentoa etsiessä.
Liian monet unettomat yöt.

Onko tämä tarpeellista?
Pitääkö minun kokea tämä, jotta olisin jotenkin ehjämpi tai parempi ihmisenä?
Miksi minun pitää vielä elää kivun kanssa?
Eikö seitsemän kuukautta ole jo tarpeeksi?
Eikö jo ensimmäiset pari kuukautta ollut jo tarpeeksi?

Jos minulta kysytään, niin  jo ensimmäinen viikko oli tarpeeksi.

Aamuisin ja iltaisin kipu on pahimmillaan.
Päivällä on suhteellisen hyvä olla, vaikka kipua tuntuukin.
Lokakuun lopussa pääsen ensimmäistä kertaa sellaisen ihmisen luo, joka on perehtynyt näihin "ongelmiin".
Jos vihdoin pääsisin sellaisen ihmisen luo, ketä oikeasti kiinnostaa.

Magneettikuvausten jälkeen ortopedi käski minun olla ajattelematta kipua, niin se menee ohi.
Olisi tehnyt mieli lyödä kyseistä ihmistä.
Hän ei ottanut minua muutenkaan tosissaan.

En osannut kuvitella sinä päivänä kun lähdin laskemaan, että samana iltana joudun syömään särkylääkkeitä selkäni takia.
Että seuraavana päivänä lasken hammasta purren sitä samaista rinnettä alas, jossa kaaduin.
Ja sitä seuraavana päivänä lasken viimeisen kerran sinä talvena.
Jos voisin elää uudestaan sen hetken, en laskisi siitä rinteestä.
En menisi siitä reilistä.
En yrittäisi hypätä hyppyreistä.
Laskisin mahdollisimman varovasti.
Mutten voi elää uudestaan sitä hetkeä, joten minun pitää vain hyväksyä tämä kipu osaksi minua.

Katosi värit, nyt on vain pimeää

Herään aamulla taas siihen samaan kipuun.
En psyty hengittämään syvään.
Kävelen lääkekaapille.
Otan buranan, vaikka tiedän ettei se auta.
En pysty istumaan pitkää aikaa kerralla.
Noin 15 minuutin välein pitää nousta kävelemään vähäksi aikaa.

Olen väsynyt.
Itseeni ja tähän kaikkeen.
Pitäisi jaksaa panostaa kouluun, mutten jaksa.
Pitäisi jaksaa panostaa muihin ihmisiin, mutten jaksa.
Pitäisi jaksaa panostaa lemmikkiin, mutten jaksa.
Pitäisi jaksaa panostaa itseeni, mutten jaksa.

Haluaisin jäädä kotiin, kun muut lähtevät töihin.
Haluaisin olla syömättä, kun muut syövät.
Haluaisin mennä juoksemaan, kun istun kotona tekemättä mitään.
Haluaisin nukkua, kun olen hereillä.
Mutta minun pitää mennä kouluun, syödä ja olla hereillä.
En voi nyt luovuttaa.

Riippuvuus koputtaa taas oveen, enkä tiedä pystynkö olemaan avaamatta...

Miksi kynttilään lyhyeen saa tulta mutta vain lainaan?

Myönnän.
Ehkä pitäisi osata nauttia elämästä enemmän.
Mutta kun en osaa.
Jos joku kertoisi mistä voisin aloittaa.






Itken.
Syyttä.
Lähdin ystäväni luota.
Matkalla kotiin itkin.
Itken nytkin.
Ahdistaa.
Liikaa.
Mutta en halua vaivata ketään.

Väsyttää ja se tekee tämän olon monta kertaa pahemmaksi.
En hallitse tunteitani enää.
En osaa sanoa niitä oikeita sanoja, jotta joku ymmärtäisi.

Lupasin huutaa niin kauan että kipu katoaa

Kyynel vierii poskeani pitkin tyynylle.

En ole koskaan itkenyt kivun takia.

Tänään sekin tapahtui.

Selkään, päähän ja käteen sattuu.

Selkään kaikista eniten.

Niinkuin aina.

Kai tämäkin kipu auttaa minua joskus jotenkin.

Se on läsnä joka päivä.
Joka tilanteessa.

Muistuttaa illalla pahenemalla, jos tein päivän aikana jotain vähän rankempaa.

Minun on taisteltava sen läpi.

En aio kantaa sitä koko loppuelämääni.

En voi kantaa sitä koko loppuelämääni.

Toivon, että saisin diagnoosin.

Ei tarvitsisi elää pelossa.

Epätietoisuudessa, että mikä vaivaa.

Jos apua ei ole tulossa, pitääkö minun vain hiljaa hyväksyä tämä kipu osaksi minua?

Kuinka ollakkaan, en taaskaan osannut pyytää apua tarpeeksi ajoissa.
Nyt se on liian myöhäistä.

Sä olit perhonen, jonka siivet eivät kauas kantaneet

Tunsin muutama vuosi sitten tytön.
Tytön, joka oli samanlainen kuin muut.
Hän sopeutui joukkoon kuin joukkoon.
Hän oli se, kenen kanssa kuka tahansa tulee toimeen.

Olin sen tytön kanssa muutaman kesän melkein päivittäin.
Käytiin uimassa yhdessä ja vietimme muutenkin yhdessä aikaa aika paljon.
Koulussakin olin hänen kanssaan.
Olin muutaman kerran yökylässä hänen luonaan ja silloin huomasin, ettei kaikki ole ihan hyvin.
En osannut sanoa sitä silloin kenellekään.
En tiennyt kenelle olisin sanonut siitä.

Heillä riideltiin paljon.
Myös silloin kun olin siellä.
En ajatellut sitä sen enempää.
Olisi pitänyt.
Minun olisi pitänyt tehdä jotain silloin.
Sanoa jollekkin, joka olisi pystynyt tekemään asialle jotain.

Olen syyttänyt itseäni monta kertaa siitä, etten tehnyt mitään.
Kuuntelin vierestä, kuinka he huusivat kilpaa toisilleen.
Kiroilivat minkä kerkesivät.
Olin vasta 12-vuotias ja kaverini oli 11-vuotias.
Ei sen ikäisen kuuluisi kestää tuollaista.


"Anna anteeksi, etten tehnyt mitään.
Jos olisin kertonut jollekin, olisit ehkä vielä elossa.
Haluun vaa kertoo, että sattuu nähä siun nimi ristissä, mikä on siun haudalla.
Päivä sen jälkee ku kuulin siun kuolemasta, menin sytyttämää kynttilän siun talon eteen.
Siinä ku tappelin sytkärin kanssa, siun iskä tulee pihalle.
Miuhu iski hirvee viha sitä kohtaa, ku kuulin mitä se oli siulle tehny.
Sanoin vaa kiltisti "otan osaa". 
Eikä siin tilantees tarttenu muuta osata sanoo.
Ennenku lähin, katoin kynttilöitä joita kaverisi olivat jättäneet ja mietin kuinka moni jäi siuta kaipaamaan.
Nyt sie oot miulle se kaveri, joka ei koskaan kasvanu aikuiseks.
Kaveri, joka taisteli loppuu asti ja lopulta väsy taistelemaa.
Vaikka ei oltu enää yläasteella kavereita, olit silti miulle tärkee.

Toivottavasti siulla on nyt paljo parempi olla missä ikinä ootkaan.
Tuun aina synttärinä tuomaa kynttilän siun haudalle ja toivottamaa hyvää synttäriä.
Tiiän, ettet tuu tätä tekstii näkemää, mut haluun et tiiät et jäin kaipaamaa siuta
Anteeks vielä."

"Kun hän vain tanssi kanssa enkeleiden

tanssi pienen tanssin.

Lähti näytöksensä jälkeen,

kuin tulenliekki vain.